taistele, sinnittele, pidä kiinni tiukasti.

Tän piti olla hengähdys tauko. Vaikka kyl tiesin, ettei tuu olee helppoo. Olin varma, etten kestä ees viikkoo töissä. Se on nähty aikasemminkii, ettei musta oo siihe. Mukamas. Oli kuitenkii, alkaa olee työssäoppimiin loppusuoral. Oon ylittäny itteeni. Miulle on ihan sama, miten kukaan muu arvioi miun suoriutuneen tästä. Jokanen työpäivä on mulle saavutus. Poikkeuksetta joka aamu se on sama tappelu itteni kanssa nousenko ylös ja meen töihi. Ihan sama kuin hyvin edelliin päivä ois menny. Mun ei oo mikää pakko mennä sinne, aina voi keksii valeen ja jättää välii, soittaa ryhmänohjaajalle ja jättää tää leikki kesken. Niin en tee, mie en luovuta. En, en, en!

Se paikka ahistaa mua, ne pari ihmistä, ne keiden kanssa oon siellä. Jokanen moite sattuu. Oon pelkokas. Kyselen koko ajan mitä teen seuraavaks, miten, missä, miksi, millä. Virheet pelottaa ja niistä kuuleminen. En oo niin oma-alotteinen ja reipas, pirtee omaitteni mitä oon koulussa ja koulun ruokalassa. Koko ajan oon varpaillani ja jännittyny. Kestän aina sen pari tuntii ja sitte meen vessaa. Itken sen kaiken ahistuksen pihalle, kasaan itteni ja palaan keittiöö. Kertaakaan en valita niille. En sano, etten jaksa, en pyydä päästä lähtemään, en valita jos joku sanoo pahasti. En tee niin, en voi, en pysty. Mie kestän. Ainakii haluun jokasen luulevan niin. Se on henkinen helvetti. Pelkästään se paikka ja ne pari ihmistä, jotka on siin samas rakennukses, ne jotka satutti mua eniten. Ja sitte ihan vaan silka pelko.

Kaikki muuttu viel pelottavammaks maanantaina. Se päivä oli muutenkii omituinen, töissä oli menny suht kivasti. Puhelin soi. Iskä on joutunu sairaalaan taas. Toistaiseks tuntemattomast syystä. Sitte syy selvii. Aivoinfartti. Vittu. Saatana. Perkele. Helvetti. Teki miel huutaa, raivota, itkee, just siltä seisomalta lähtee Päksii, ettii iskä ja alkaa huutaa sille ihan niin kovaa ku ikinä pystyn. Huutaa, kuinka sen takii joudun pelkää viel enemmän. Pieneks hetkeks ku se unohan sen, että se ihminen on kenen menettämistä miun kaikist aiheellisinta pelätä käy tällee. Ite se on sen aiheuttanu, että kuuluu riskiryhmää. Saanko iskää ikinä ihan iskänä takas? Sitä ei lääkärit uskalla luvata. Oonko koskaa ees iskää tuntenu? en tiiä. Tiiän vaa sen, että pelottaa, vaikka asialle en mitää voi. Ajattelen liikaa, ja murehin asioita, mille en mitään voi.

Tää kaikki on kuitenkii ollu jokseenki helppoo. Joka päivä oon saanu puhuu mietteeni ja ajatukseni ihmiselle, kuka oikeesti kuuntelee ja auttaa, on tukena ja lähellä, vaikka fyysisesti onkii about sadan kilometrin päässä. Rauhotun heti ku kuulen sen tutun lämpösen äänen, silloin mulla ei oo mitään hätää. Hetkeekään miun ei tarvii miettii, välittääkö vaiko eikö, ja välitänkö vai enkö. Se on selvää, täysin kirkas asia.

Huomenna kaikki helpottuu lisää, tää tuki ja turva on oikeesti lähellä. Voin vaa unohtaa, koko muun maailman ja, että huominen työpäivä tulee. Olla sylissä ja olla lähellä, tuntee itteni pieneks ja hyväks, viattomaks, avuttomaks, mut silti olon turvalliseks. Nauraa, olla oma itteni, sanoo kaiken mikä tulee mielee, pussimäyräillä, perseillä, itkeekki jos siltä tuntuu, mut siihe tuskin on tarvetta. Tätä jatkuu koko viikonlopun yli. Pääsen vähä etäämmälle Kausalasta ja satunnaisista ikävistä ihmisistä. Tiiän tasan tarkkaa sen, että siinä vaiheessa viimestään ku käännytään siiihe jo aika tutuks tuulleelle  mutkaselle  hiekkatielle kaikki ahistus ja pelko katoaa. Kukaa ei sinne pääse mua hajottamaan, ei ees mun omat ajatukset.