Kun sä katsot peiliin, mitä sä näät? Sä oot aarre hänen silmissään.

"Tuntuu niin pahalta, liikaa kilometrejä meijän välissä ja tiiän, että välimatka kasvaa koko ajan.

 Lähit alle tunti sitten ja nyt jo haluisin siut toho vieree.

 Ihan kiinni muhun. 

Haluisin kuulla sun äänen, nähä ne kasvot,

 jotka kätkee taakseen sen kaiken mitä rakastan. 

Tuntee sun huulet mun iholla, nukahtaa sun viereen, 

sun kainaloon, just siihe missä on kaikista turvallisin olla. 

Oon heikko, riippuvainen susta. 

Ei, vaan riippuvainen meistä. 

Täst kaikesta mitä me ollaan, siitä mitä me ollaan rakennettu meijän välille. 

Olo on pelokas kun tajuun, että ihan tosissani rakastan. Iso sana."

Näin mie eilen illalla kirjottelin ja pohdiskelin, edelleen pohdiskelen. Ennen ajattelin, että jos ihminen rakastaa se on heikko. Koska joku toinen merkitsee sille paljon. Rakastuminen ja rakastaminen oli pelottavaa. Se kuulosti sairaudelta, joltain tappavalta. Katoin oudosti ja halveksuvasti onnellisia pareja kaupungilla, jotka tuli vastaan. Se oli ällöttävää. Niistä ihmisistä näki, että ne on onnellisia ja riippuvaisii toisitaa. Ne hengitti toistesa kautta. Ne oli heikkoja mun mielestä.

Nyt ymmärrän, ettei se oo heikkoutta. Ei mitää sinne päinkää. Mut edellee pidän, sitä tavallaa heikkoutena. Joten oon sua varten heikko, etten työnnä sua pois. En haluu olla liian ylpee ja itsekäs, haluun pitää sut lähellä. Tiiän, ettet oo menossa minnekkään, enkä miekään oo, sie tiiät sen myös.

Kevät on hankalaa aikaa, vaikka päätin ettei se enää ois. Juuri nyt jokainen siun sanas tuntuu erityisen hyvältä, ku oot siinä vieressä ja kuuntelet, et säiky pois. Ymmärrät, välität ja pidät huolta. Mulle on aina ollu kauhee ongelma se, kuka mä oon. Oon ollu hukassa ja koko ajan kyselle iteltäni kuka mie oon. Oon tienny, että miussa on monii puolii, sellasiikii mistä en tykkää ja mistä haluisin eroo. Musta on kanssa tuntunu usein siltä, että kaikki ei nää sitä kaikkee mitä mussa on. Että ihmiset on sokeita niille mun puolille, tai että mie piilotan ne sitte muilta. Sitte sie tulit ja aloit näkemään mun jokaisen puolen. Myös ne mitä muut ei ollu aikasemmin nähny, ja ne mistä en ite tykkää. En oikee ikinä oo myöskää osannu kuulla kohteliaisuuksii, mie aina väitän vastaa, melkeimpä poikkeuksetta. Sulle en väitä vastaa. En pysty, en kehtaa, ei oo tarvetta. Kaiken mitä sanot ni uskon. En voi olla uskomatta, en voi olla kuuro sille kaikelle hyvälle mitä sanot, tunnen vaa itteni hyväks tämmösenä. Niin paljon mä luotan, uskallan, välitän ja arvostan. Haluisin muuttaa itestäni niin paljon, haluisin olla erillainen, parempi tai jotaa sen suuntasta. Mutta kun sie sanot, ettet muuttais miusta mitään, silloin mun tekis mieli väittäävastaan, inttää, olla itsepäinen, mut kuitenkii tyydyn uskomaa sen. En alota väittelyy siitä, koska tiiän koko ajan, että oisin väärässä.

Ymmärrät mua ku kiukuttelen lapsellisesti, temppuilen muuten vaa, oon hankala, oon ajattelematon, oon typerä. Koska tiiät minkä takii. Et nää asioita niin mustavalkosesti ku moni muu. Jos et tiiä koko totuutta, et keksi loppuja. Eikä sen tarviikkaa keksii, koska kaiken voin sulle kertoo, siinä menee ehkä hetki ku mietin miten asian kerron, mutta miun suusta se asia kumminkii ennen pitkää ulos tulee.