Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.
Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.
Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti