Nyt käännän selkäni sulle.

"Katselen sua hetken. Hymyilen, sitten alan itkeä. Se on loppu. En halua nähä sua enää ikinä. Meidän viha-rakkaussuhde on ohi. Vuoden sä kuljit mun rinnallani, mut sitte sain kuulla, että en ehkä tarviikkaan sua. Enkä tarvinnukkaan. Heitän sut seinään, kuuluu kolahdus. Tulen luoksesi. Pyydän anteeksi, sillä oikeasti susta on ollut apua. Oot tukenu mua, auttanut mua muuttumaan terveemmäksi. Nostan sut ylös ja päästän sut nyt käsistäni. Oon vapaa susta, mutta tahdon silti kiittää."

Tuo saattoi olla hieman hämäävää, jos käsitit väärin älä syytä itseäsi, se oli tarkoituskin c: Eli 'kenestä' puhuin tuossa äskeisessä tekstissäni oli dosettini. Sille ystäväiselle ei ole enää käyttöä. Lauantaina otin viimeisen Mirtatzapiinini. Uskomaton fiilis ! Oon ottanu suuren askeleen siihen, että voin sanoa olevani terve. Söin vain vähän aikaa lääkkeitä, vain hieman yli vuoden. Mutta sinä aikana muutuin paljon. Vertaan itseäni nyt ja vertaan vuoden takaista itseäni, huomaan heti suuren eron. Se on hyvä. Olen päässyt eteenpäin. Olen tehnyt virheitä ja oppinut niistä. Näitä oppeja en tule koskaan unohtamaan, sillä olen sellainen ihminen joka oppii parhaiten virheistäni, vaikka minun on vaikea myöntää virheeni muille. Virhe on kai helpoin peittää sillä, että ei toista sitä.

Yritin tehdä videopostausta, sillä siitä olisitte pystyneet näkemään mun aidoimman hymyn. Olen kuitenkin sellain, joka haluaa täysellisyyden, ja ne otokset itsestäni itkemässä onnesta olivat kaikkea muuta, kuin täydellisiä. Ehkä pystyn julkaisemaan jossain vaiheessa jonkunlaisen videopostauksen, en tiedä miksi, mutta haluaisin sellaisen tehdä. Haluaisin olla niin rohkea.

Ajatus ei juurikaan kulje, olisi niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa, mutta vielä enemmän minulla oli sanottavaa (noin 10-20min videopätkiä) tuskin niitä kukaan olisi loppujenlopuksi jaksanut katosoa :DD 

Oon onnesta sekasin, en tiiä mitä kirjottaa. Haluun vaa kiittää kaikki jotka muhun uskoo, sillä se on ihme. Oon sama tyttö, joka vähän yli vuosi sitten halusi vain kuolla. Se, joka viiltele pakkomielteisesti, se jonka elämänhalua oli.. tai siis sitä ei ollut. Se, joka oli jo luopunut toivosta. Tai sitten toivo oli piiloutunut sen kaiken pahan alle, eikä saanut itseään kuuluviin. Kaikkien typerien, naurettavien ja epätoivoisten tekojeni, sekä ajatusteni jälkeen ihmiset uskoo muhun. Se on jotain mistä tulen olemaan kiitollinen luultavasti ainakin vähintää ikuisuuden. 

Ja vielä yksi uskomaton asia... teitä on 20 ! WOAAH ! :DD en edes odottanu kaksnumeroista lukijamäärää, joten kiitos teille kaikille cc: pelkästään se, että joku lukee ajatuksiani tuntuu hyvältä. Itsetuntoni alkaa pikkuhiljaa heräämään henkiin. Kiitos jokaiselle joka uskoo ♥

    kuva: we♥it