Neljä vuotta elämästäni tungettuna kahteentoista ruutuvihkoon

Kirjoittaminen, se on kasvanut osaksi minua. Ollessani ala-asteella vihasin kirjoittamista yli kaiken, se oli mielestäni turhaa. En myöskään pitänyt lukemisesta, tai äidinkielestä ylipäätään. Siinä vaiheessa kun en saanut enää omista ajatuksistani kiinni aloin kirjoittaa vähäisimmätkin ajatuksen rippeet ylös. Kirjoittamisesta tuli tapa selvittää mieltäni. Neljän vuoden ajalta on syntyny ylitse 12 ruutuvihollista tekstiä. Niistä tosin on jäljellä ainostaan neljä, sillä halusin paeta ahdistusta hävittämällä menneisyyttäni. Jos nyt saisin päättää, en olisi polttanut yhtäkään vihoistani.

 Elämä tuntui järkevämmältä, ikään kuin siinä olisi ollut sisältö, kun kirjoitin päivistäni ja ajatuksistani, oikeastaan kirjoitin kaikesta. Aina kun olin saanut tekstin valmiiksi se ei tuntunut olevan hyvä. Ihailin muiden kirjoittamia runoja ja mietelmiä. Vasta myöhemmin, kun palasin vanhojen tekstieni ääreen ymmärsin, että ehkä itsekkin osaan kirjoittaa kuvailevasti. Sydämeni pysähtyi kun yllätin sairaalakoulun äidinkielenopettajan lukemasta kirjoitelmaani. Tehtäväni oli ollut kirjoittaa itsestäni, siitä kuka olen. Sivutin koko tehtävänannon, sillä en tiennyt kuka olen. Kirjoitin vain jotain, sen mitä mieleeni tuli kun ajattelin itseäni ja elämääni. Opettaja alleviivaili kohti, vieläkin lujempaa ja vertasi minua Aila Meriluotoon.

Useimmat ihmiset eivät usko minun osaavat kirjoittaa, en oikein osaa sanoa, että mistä tuo ennakkoluulo on kehittynyt. Siitäkö, että olen hieman äänekäs ja teen jotain ajattelmatta etukäteen. Vaiko siitä, että annan usein sellaisne vaikutelman, että en osaa ajatella ollenkaa.

Luulivat ihmiset mitä tahansa, tiedän itse mihin pystyn kun saan eteeni kynän ja paperia tai tietokoneen näppäimistön. Ne ovat apuvälineeni kun päästän mielikuvitukseni sekä ajatukseni irti siitä pannasta missä pidän niitä aivan liikaa.