Piiloon juoksemisen tarve.

Kädet alkaa täristä, itku kiipeää silmiin, korvissa humisee. En pysty, en vaan pysty. Eikä minun ole pakko, lupaan sen itselleni silmän räpäyksessä. Kerään essuni, hattuni, veitseni, kaiken mikä on minun pois demokeittiön pöydältä. Se ainut ihminen ketä kouluminäni ei kestä, oikeastaan yksikään persoona ei minussa siedä, hän hajottaa minut. Häntä ei saa päästää lähelle. En tiedä montaakaan ihmistä, jotka olisivat minulle niin vastenmielisiä kuin tuo Mörkö on.

Mörön suusta ei tule kuin vittuilua. Se ei välitä tunteista, koska sen silmistä näkee ettei hänen mielestään ihmisillä sellaisia ole. Itsekeskeinen, keskenkasvuinen. Tuo ihminen hajottaa minua. Sen edessä pitää olla vahva, en ikinä halua sen näkevän herkkää ja haurasta minua. Ei ikinä. Pitää olla suojaava kuori koko ajan valmiina vastaanottamaan iskut. Kuori kovettuu koko ajan tiiviimmäksi ja kuoresta on vaikea luopua, vaikka olisi turvallisten ihmisten kanssa.

Istun maailman laidalla, huljutellen varpaan päitä menneessä.

Tein sen mitä lapsena en ikinä tehny, seitsemäntoista vuoden jälkeen maistelin joulukalenterin keinoteksoista ja halpaa, mutta niin hyvää suklaata etukäteen. Tuli huono omatunto, heti kun sain ensimmäisen luukun auki. Katselin kalenteria, se on samanlainen ku aina ennenki, mihinkään muuttumaton. Hvutin pikkuruisen suklaapalasen luukusta, suljin silmäni, maistelin ja sillä sekunnilla pääsi itku. Kaikki kelautu filminä alkuun, lapsuuteen. Suklaa maistu täysin samalta. Muistelin, ajattelin ja kaipasin aikaa, mitä en koskaan enää voi saada takasin. Toisaalta hyvä niin.

Olin hetken hiljaa ja tajusin kuinka tää vuos on ollu todella omituinen. Niin paljon pahaa on tapahtunu, kolme kaunista enkeliä istuu minun Taivaani reunalla, ja he ovat sinne yksitellen, alle puolen vuoden sisällä lentäneet lepäämään. Iskä ei oo iskä. Pahimmasta painajaisestani tuli totta tänä vuonna. Ja joka päivä pysähdyn pelkäämään puhelinsoittoa, mikä hajottais miut kokonaan.

Moni asia on muuttunu. Ihmisten suhtautuminen miuhu, iskä, ihmiset miun ympärillä, minä. 

Joskus poltin sormeni itsekkyyteen.

Kiukkua. Vihaa. Inhoa. Pelkoa. Huutoa. Väsymystä. Hetkessä tunnen taas musertuvani kaiken alle. Mua sylettää kun ihmiset arvostelee. Sellaset, jotka ei tunne mua. Haluisin vaan huutaa ja raivota. Ehottaa sitä, että ne ihmiset laittais nää miun popot jalkaa ja kokeilis liikkuu vähä matkaa eteenpäin. Ne näkis, kuinka vaikeeta se loppu peleis on. Mut ei, oon keskenkasvunen kakara, mitä ei tartte kattoo tasavertasena. PERKELE!! 

Toisaalta, en ees haluu kertoo tarinaani. Ymmärystä ja myötätuntoo olis turha ees odottaa. Mutta joillekkin on vaan vaikee käsittää sitä, että en tuu ikinä mahtumaan siihen täydellisen maailman muottiin. En mahu siihen, en halua mahtua ja vaikka mahtusin, ni ihan vaa vittuillakseni kaikella rakkaudella en menis. Mie oon tää ja tämmönen, get used to it people!!!

Miun omat porukat on antanu miun olla just sellanen ja sen näkönen ku oon ollu ja halunnu olla. Ja se, että äiti hyväksyy miut tälläsenä on tarpeeks. Okei haluisin itekkii oppii hyväksyy itteni mut ketään muuta en rupee miellyttämää. Kukaan ei voi sitä miulta vaatii tai siihe pakottaa.

Ja se mikä saa miut eniten näkemään punasta on sana: ITSEKKYYS. Sitäkö oon? umm... Lievästi ehkä, mutta sitten ku puntaroidaan sitä siihen arvoon jonka painosena itteeni pidän tasottuu kaikki samaks massaks. Arvoa en juuri itelleni anna. Mie oon mie, ei sen enempää. Laahaan eteenpäin siinä muiden jälessä, kaukana. Jos saisin unohtaa oman olemassaoloni päiväks, haluisin unohtaa itteni toisekskii päiväks, sitte viikoks ja lopulta kokonaa.

Vedän roolii. Sitä mie teen, koska sen mie osaan. Oon koulussa erillainen, oon kotona erillainen, Henrin luona erillainen, asuntolassa erillainen. Pitää suodattaa. Pitää pitää ihmiset kaukana todellisesta minästä. Sillee kukaa ei pääse lähelle ja satuttamaan. Harva oikeesti miut tuntee. Korkeintaa kymmenen ihmistä todella tietää kuka oon. Itse en kuulu niihin kymmeneen, ainakaan kovin vahvasti.

Kaiken tän pointti oli se, että jos et tunne, älä tuomitse. Voi ku ihmiset osais olla arvioimatta ja lokeroimatta toisiaan. Joku viisas varmaan tajus, että en haluu tulla tuomituks. Heikkoutta? Ehkä. En haluu, että mua tuomitaan tämmösenä omaittenäni tai menneisyyden takia. Haluun oman pelivaran ihmissuhteisiin. Sillee, että jos joku onkii myrkyllinen miulle, voin vaa kävellä pois eikä se myrkky saa enää otetta musta. Pelkoa. Puhdasta pelkoa se vain on. 

Kiitos ja anteeksi.

Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

Isä, mulla pullopostia ois, voisitko hakea mut täältä pois?

Et katso silmiini, vaan suoraan minusta läpi.
Et löydä sanoja, ne ovat mieleltäsi piilossa.
Vanha sairas mies tuijottaa sikaaria, joka ei enää pala,
silti yrittää keuhkoihinsa imeä pehmeää savua.
Siinä sinä nyt olet.
Isäni.
Minua pelottaa, voisitko ottaa minut syliisi?
En tiedä, onko se enää ikinä mahdollista.
Nyt minä talutan sinua,
etsin eteesi turvallisen reitin.
Olet siinä, aivan lähellä.
Mielesi on jossain liian kaukana.
Kesken lauseen itket.
Pelkäät ulko-ovea.
Oikeastaan sitä,
kuka sieltä on tulossa.

Et tunne kosketustani.
Näet vain käden kädelläsi.
Pelkäät, että sinut hylätään.
Isä rakas, kukaan ei voi ymmärtää,
kuinka paljon haluaisin,
sinun vielä kerran
halaavan minua takaisin.

Toivon olkapäällesi istumaan enkelin.
Rukoilen puolestasi.
Jos joku kuulee hiljaisen pyynnön,
ymmärrä, että pieni tyttö tarvitsee vielä
tuota sairasta miestä.

Rikoit minua vastaan.
Sinulla ei ollut minulle aikaa.
Mutta minä en sinua hylkää.
Siinä kohtaa olemme erillaisia.

Isä taistele, vaikka minä en edes tiedä,
mitä vastaan sinä sodit.>

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

Ällötys.

Oon vältelly sitä viimeseen asti. Siitä tulee vaan paha olo ja paha mieli. Se lamaannuttaa aina. Lannistaa ja repii maahan. Tuhoaa miut sisältä, repii rikki kokonaan. Ne numerot, ne merkitsee sitä miulle; liian suuri. Ei pitäis? Ei sen tosiaan pitäs olla ongelma. Voisin olla tyytyväinen itteeni mikä kokosena vaan, mutta ei se innosta mua. Tahtoisin olla jotain vähemmän ja jotain enemmän, mutta kun on laiskaläski ni ei jaksa tehää mitää sen eteen, että ois sellanen ku haluaa olla. Voivottelen ja itkeskelen vaa, joka tekee miusta omissa silmissäni viel asteen verran säälittävämmän. Ristiriita.