niin paljon, mutta kuitenkin hieman liikaa.

Tää paikka on antanu miulle paljon, hyvää sekä huonoa. Ja samalla ottanu, niin hyvässä ku pahaassakii. Niin paljo ihmisii, joita tulee ikävä, jotka on koht paljo kauempana. Mutta tiiän, että ne ketkä on oikeita ystävii, ni ne ei katoo mihkään. 

En voi sanoo, että miun ois pakko lähtee. Ennen hoin sitä seinille öisin. Itkin ja huusin. Oon mie nyttekii itkeny. Ilosta. Ei lähteminen tarkotakkaa, ettei enää ikinä tulis takas. Mie tuun. Mut ei tää oo miun koti enää. Miulla on oma koti. Ison tytön elämä ja ison tytön huolet. Mut tuun kuitenkii aina olee iskän ja äitin pieni pumpula.

Istun miun tyhjässä huoneessa. Tuijotan seinii. Harmaata ja vaaleen sinistä. Kirjotuksii siellä täällä. Teipin jälkii, sinitarratarhroi. Lommoja nyrkeistä. Nää seinät on nähny paljo. Näihi oon nojannu ja näitä oon nyrkein hakannu. Katon yhtä tiettyy nurkkausta. Sitä, mikä on ollu turvapaikka moneen kertaan. Siinä oon istunu vilttii kääriytyneenä. Vapissu ja pelänny henkeni edestä. Enää miun ei tarvii tukeutuu tuohon kulmaukseen. Ei ikinä, ei kertaakaan.

Miua odottaa pikkuinen asunto Jyväskylässä. Pieni ja omituinen, niin ku miekii. Huomenna kannetaa Henkan kaa miun kamat sinne. Olo on jotenkii omituinen. En vaan jaksa uskoo, että oon saanu tän kaiken aikaan. En yksin, moni on auttanu ja suuri kiitos siitä <3 Mie pääsen pois Kausalasta, täst pienestä tuppukylästä, mihi liian moni tukehtuu.

Oon onnellinen. Vielä hetken stressaantunu, mutta huomenna illalla voin vetää syvään henkee ja polttaa iltaröökin omalla parvekkeella, nukahtaa omaan kotiin, omaan sänkyyn, mutta tuttuun kainaloon. Jotain turvallista pitää aina olla... Ja nukkuu niin pitkään ku ikinä haluun. Voi luoja! Miulla on voittajaolo, vahva semmonen. About kakstoist tai kolmetoist vuotta sitte huusin into pinkeenä meijän pihassa "iskä, kato!! Mie osaan!" ku opin ajaa ilman apupyörii ja huomenna saan kattoo ylpeenä taivalle ja kuiskata, "iskä kato, mie pystyin siihe" ja tiiän, että mutsi pelkää, mut iskä on ylpee. Mie vaan tiiän sen, outoo sinänsä. Mutta nyt unta palloon, huomenna on aikanen herätys ja monta laatikkoo kannettavana.

Only know you love her when you let her go

Jokin muuttu. Liikaa ja liian nopeesti. Taas miun pään sisällä naksahti. Mä halusin vaan karkuun. Ihan kaikkea, liiallista läheisyyttä, sitä, että joku kertoo rakastavansa. Se kaikki alko ällöttää, tuntuu vastenmieliseltä. En rakasta enää, välitän hirmu paljon, mutta en rakasta. Tuntuu pahalta, taas. Mutta se on tehtävä, mikä itestään tuntuu hyvältä.

Oon varmaan päästäni vialla ja jo huomenna tajuun, etten osaa elää ilman sua. Tai sitte en. Ehkä tajuun myöhemmin tai sitte en. Mitään en lupaa, koska lupauksiani en osaa pitää. Oon tämmönen sekasikiö. Osaan olla hetken paikallani ja sitte oon jo menossa ihan eri suuntaa mihi alunperin piti mennä.

Nyt oon sunnuntaist lähtien pyöritelly tätä kaikkee päässäni. Asiat on alkanu selkeytyy. Molemmissa on ollu vikaa. Nyt oon osannu ajatella miltä siusta on tuntunu ja miks oon ollu niin huolehtiva, liianki. Ymmärtän nyt. Vaikka rakastaa se ei välttämättä riitä. Se riittää taas jokus. Nyt haluun vaa olla yksin. Nään edelleen yhteisen tulevaisuuden, mutta se on sitte ku oon saanu kaiken muun selkeemmäks.

Vapautunu olo, mut samalla pelkään, että tajuut ansaitsevas jotain parempaa. Mutta se on sitte oma mokani. Mie siut käsistäni päästin. Mut mikää ei oo lopullista. Kunhan vaan saan ajatukset selviksi ja kasattuu lasimaailmani ni uskallan taas päästää siut lähelle, mut nyt haluun, että pysyt kauempana.

Huutoa ja hiljaisuutta.

Ikävä. Loputon ja loputtomiin se kestää. Ens lauantaina on aika herätä todellisuuteen. Niin ainakii pelkään. Siinä vaiheessa ku nään arkun ja tosissani aattelen, että iskä on siellä makaamassa ehkä ymmärrän tän kaiken. Ja sen, että tätä ei voi muuttaa. Pitää vaan oppii elämään tän kanssa. 

Tän kaiken myräkän keskellä oon saanu huomata jälleen kerran kuka välittää ja kenellä on vaan oma lehmä ojassa. Suureen osaan sukulaisista on kadonnu luotta ihan täysin. Ja nyt ku oon huomannu, että iskä ei oo enää auttamassa ni äiti on tehny sitä iskänkii puolesta. Vaikka äitilläkii on ollu rankkaa iskän takii se on silti tehny kaiken, että miun ja Kallen ois helpompi hengittää. Rauhotellu ja kertonu mitä tehdään jos alkaa ahdistamaan tai vastaavaa lauantaina. Koska iskän hautajaiset tulee olemaan henkinen helvetti. Liikaa ihmisiä keitä en oo nähny koskaan.Sellasia ihmisiä, jotka ei oo menettäny iskän mukana mitään. Tekopyhiä ihmisiä. Ällöttävää. Mie ja Kalle ei saa ees jättää rauhassa jäähyväisii. Ärsyttää ja oksettaa koko homma.

Valvoin koko viime yön. Itkin ja huusin. Välillä olin hiljaa, täysin paikallani ja ajatukset löi tyhjää. Olin hetken tuntematta mitään. Sitten ikävä ja suru tuli takasin. Olisin voinu kirjottaa tai kattoo Netflixsistä jotain, mutta mie halusin vaan olla. Katoin välillä kelloa ja vakuuttelin itelleni, että jaksan mennä samoilla silmillä kouluun. Aili tuli vähä seittemän pintaa varmistamaa, että olin hereillä.

Mua ei väsyttäny, mua ei enää itkettäny. Kuitenkii laitoin silmät kiinni ja nukahin. Se, mitä oon toivonu pitkään toteutu. Uni alko ihan normaalisti. Menin kotiin ja heitin laukkuni mun huoneen lattialle. Nostin katseeni maasta sillee, että erotin tutut harmaat villasukat, joissa on vihreitä raitoja varressa, sekä hieman kulahtaneet mustat farkut. Collari paidan, missä oli karhuja, aidon nahkatakin, huopahatun, pilottilasit ja tutun hymyn viiksien takaa. Se oli iskä. Pelästyin tavallaan, mut halasin heti iskää niin nopeesti ku vaa pystyin. Mun huoneen ovi pakeni johonkii kauas ja lopulta katos kokonaan. Iskä kyseli miten miulla menee koulussa, sain kertoo iskälle, että kaikki muuttuu koht paremmaks. Kerroin kaiken mitä iskä oli vuoden aika missanu se sairastelun takii. Iskä pyys anteeks siitä ku se on aiheuttanu mulle ja Kallelle pahaa oloo. Iskä kerto, että näin olis käyny, vaikka se ois koskaa juonu tippaakaa viinaa. Kerroin iskälle, että kuvasin videoita, jotka miun oli tarkotus näyttää sille, ku se tulee kotiin. Iskä pyys anteeks, ettei se enää voi tulla kotiin. Iskä lupas auttaa mua niin paljo ku se voi. Iskä lupas, että mie ja Kalle pärjätään. Sitte iskän piti lähtee. Roikuin iskässä ja huusin, ettei se voi taas jättää mua, että sen pitää oottaa ainakii siihe asti ku Kalle tulee kotiin. Iskä pyys, että lopetan itkemisen, ettei oo enää mitää hätää. Sitte iskä oli poissa. Taas.

Sain vielä elää jokasen hetken uuestaa, mitkä vietin iskän kaa. Ihan pikku mukulasta siihe asti ku 19.4 viimesen kerran silitin iskän poskee. Herätessäni olin onneelinen ja surullinen samaa aikaa. Katoin kelloa. Voi paska, vähän vaille yks. Ihan turha enää kiirehtii mihkää suuntaa, bussei ei enää mee ja koulu loppuu kahelta. Jäin rauhallisena köllöttelemään pussilakanan sisäänja tunsin, että kaikki on hyvin.

Uudet tuulet puhaltaa!

Oon vellonu epätoivossa. Meinannu peruu koko jutun koulun vaihtamisesta, ollu varma, etten tuu pääsemään Jyväskylään. Ahdistunut ajatuksesta, että jäisin Porvooseen vielä vuodeksi. Eihän se periaattees ois muuttanu mitään. Siinäpä se halusin muutosta. En tiedä miksi. Halusin levittää siipeni ihan kunnolla, saada oman kodin ja näyttää, että pärjään. Ja tämän kaiken mie nytte saankiin. Kesän jälkeen pääsen Jyväskylään suorittaman kolmannen vuoden opinnoistani. Oon niin onnelinen! Meillä on sitten heti oma koti valmiina kun Henkka pääsee Kajaanista.

Tiiän, että tulee olemaan taas jännää ja kuumottavaa lähteä ihan uuteen paikkaan ja kohdata taas ihan tuntemattomia ihmisiä. Mutta hyvin miulla näidenkii marakattien kanssa täällä Porvoossa menny. Melkein kaikki miun  luokkalaiset on miua tänää onnitellu ja on onnellisii miun puolesta, että pääsen täältä rotankolasta pois.

Vähä päälle viikko sitte yks puhelinsoitto mursi miut ihan kokonaan ja tänään sain puhelun joka paikkas miua. Tiiän, että faija on muista ylpee ja tuolta jostain ylhäältä kattoo miun perää vieläkii. Heti kun sain kuulla, että pääsin, ajattelin, että tää on jotenkii faijan ansioo. Se on tuolla yläkerrassa varmaan tehny järjestelyjä ja sen takii nyt miun pienei maailmani muuttuu aika paljo. Helpottaa ajatella, että iskä on nyt miun mukana mihi ikinä meenkään.

Heti ku pääsen kotii ni laitan asuntohakumuksii menemään ja toivon sydämmeni pohjasta, että löydän jonkuu kivan pikku kodin :)

Kai sä vieläkin oot auttamassa?

Mä haluisin nähä sen punasen Opelin viel kerran ajavan meijän pihaa. Kattoo mun huoneen ikkunasta ku astut autost ulos varovasti, ettei metsänvihree huopahattu tipu päästä. Haluisin viel kerran halata ja kuulla sun äänen. Haluun sen kaiken, mikä ei enää koskaa oo mahollista. Nauran ja itken vuorotellen. Oon onnellinen, ettei sun tarvii enää kärsii. Mut se muuttuu itkuks heti ku tajuun, että en enää koskaan saa nähä sua. En saa kuulla, ku kerrot kuin ylpee oot musta. En pääse siun kyyissä Porvoosee. En voi soittaa ku on hätä. Se ihminen, kelle on aina kaiken voinu kertoo, on nyt poissa. Haluun nähä sun naurusta vipattavat viikset vielä kerran. Miks tän piti mennä tällee? Oon kuitenkii vaa keskenkasvanun kakara, joka on ihan hukassa.

Sen pienen hetken tunsin painottomuuden.

Viime perjantaina olin enemmän peloissani ku koskaan. Mentiin keskustelemaan Kallen, mummon ja kotiutushoitajan kanssa mihin iskä sijotetaan siks aikaa ku löytyy sopi hoitopaikka missä kuntoutus voidaan alottaa. Tiesin, että siit ei tuu helppoo. Mummo haluis totta kai hoitaa iskää kotona. Totta kai se syyttää itteään tästä, vaikka eipä iskän "sairas" oo kenenkää syy. Ja onhan mummo sentää iskän äiti. Kukapa ei haluais tehä oman lapsesa eteen ihan mitä vaan? Mutta... Sopivan hoitopaikan löytymiseen voi mennä ties kuinka kauan aikaa. Joten miun kantani oli asiaan selvä. En halunnut, että iskä on mummon hoidettavana. Se ei olis ollu pitemmän päälle hirveen hyvä juttu, mummo ois väsyny.

Toisin ku noin viikkoo aikasemmin, iskä tunnisti miut perjantaina. "katos miun likka tuli!", sano iskä ilosena ja lopulta siltä pääs itku. Olin järkyttyny. Hyvällä tavalla. Iskä oli siis ollu koko sen viikon kotona mummon kanssa. Oli niin outoo olla taas siin talossa. Siin samassa missä koko pienen lapsuuteni olin viettäny. Itkeny ja nauranu vuorotellen. Istuttiin olkkarissa ja puhuttiin mikä ois iskälle parasta. Mie, Kalle, mummo, iskä ja se hoitaja. Ei iskä tajunnu mitä siin selvitettii, se vaan istu pyörätuolissa ja katteli ikkunasta ulos. Vähän välii iskä kuitenkii jäi kattelemaan mua. Se tavallaan häiritsi, en osannu muuta ku kattoo iskään päin ja hymyillä. Iskä teki sen pari kertaa, sitte mie kysyin, että mitä iskä oikeen mietiskelee. 

Sitte se tapahtu. Mun sydän meinas pysähtyy. Iskän silmissä joku muuttu. Se oli sekunnintuhannesosassa muuttunu oudosta sairaasta miehestä iskäks. Iskä katto mua silmiin ja sano "sinnuu mie mietin, iskän pieni pumpula..." ja samalla iskä laita käden miun polvelle ja silitteli. Sillä jäi selkeesti juttu kesken ja se katos johonkii mielesä syövyreihi. Mua alko itkettää ihan hulluna. Olin maailman onnellisin ja maailman surullisin samaa aikaa. Olin onnellinen, että se oli ton pienen hetken iskä. Minun oma faija. Se kenen kaa oon saanu separoida yleisil paikoil, se kenen kaa ajatusmaailmat kohtaa just eikä melkein. Sain pienen hetkee kattoo sitä tuttuu ja rakasta ihmistä silmiin. Ja sitte iskä oli tavallaa poissa. Iskän kasvot sai saman oudon, lasittuneen katseen. Pää kallistu vähä vasemmalle, suu oli puoliks auki ja iskä vaan pällisteli ympäriinsä.

Vaikka se kesti vaan hetken, oon onnellinen siitä. Sain rohkeutta mennä kattoo iskää enemmän. Se hoitaja lupas mulle, että se ei ollu viiminen kerta ku iskä saa tommosen selvyyden hetken. Mä uskon siihen. Tiiän etten saa faijaa takas kokonaan, mutta vähäks aikaa toi kesken jääny lause riittää mulle. Jaksan sen avulla. Tiiän, että iskä on sil viel jossaa, vankina omassa päässää. Sain koskee iskää. Toi oli ensimmäinen kerta ku iskä koskee ketään. Se inhoo nykyää, että sitä kosketaan yhtää. Tää oli miun suuri pieni juttu, josta jaksan iloita pitkään.

Tää on kai niitä elämän pieniä iloja. Sinä, joka tätä luet... Mä tahon, että säkii iloitset pienistä jutuista. Jokaisesta halauksesta, jokasesta hyvästä sanasta. Ihmisistä joita rakastat. Mä haluun, että sä kertot sun rakkailli ihmisille, että ne on tärkeitä sulle. Vaikka kuulostaa pahalta ja julmalta, ni huomista ei koskaa meille varmuudella luvata.

Liikaa askeleita välissä unelmien ja todellisuuden.

Miun pään sisällä on liikaa ajatuksia, joita osaan tuskin koskaan kenellekkään sanoa. Asioita, joista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Semmosii juttui, joita ei oo miulle tapahtunu.Vaikka oikeesti on. Yritän unohtaa ne, että pystysin viel kattomaan tiettyjä ihmisii silmii ja elää niiden kanssa, koska on pakko. Vaikka en todellakaan haluis. Haluisin pois ne ihmiset miun elämästä, mut se ei oo mahollista. Koska se vaatis totuuden, jota kukaa ei uskos.

Ahistaa. Taas. Pitkäst aikaa. En haluu takas kouluu. Haluun jäädä töihin, koska tää ei stressaa mua yhtää. Voin vaa olla töissä rennosti ja kuunnella Kapen elämän viisauksii. Miun pitäs tehä työkortit, näyttösuunnitelmat, lukee jotenkii ees läpi 106 sivuu tekstii, mistä puolet on talouslaskelmii ja yrittää ymmärtää niistä ees jotain. Kaiken tän keskellä miun pitäs pitää itteni kasassa. Tai ees yrittää. Hajottaa. Kaikki vaan hajottaa. Luulin taas kerran, että oon joku vitun superihminen. Sitte heräsin siihe todellisuuteen etten todellakaa sitä oo.

Kaiken lisäks tänää pitäs mennä kattoo iskää. En taho, en vaa taho. Itkettää, pelottaa. Mitä jos faija ei enää ees muista mua? Se on oma häpeeni, mitäs en oo menny sitä kattoo. Oon vaa ajatellu itteeni. Hävettää. Sitä mitä oon nyt menettäny en takas tuu koskaa saamaa. Mun on vaa nieltävä se, että faijaa en takas saa. Välillä sen hyväksyn ja välillä itken ku hullu. Tuskin koskaa opin elämää tän asian kanssa kokonaa. Aina välillä sen osaan.

Pelkkää hulluuttaa elää miun pään sisällä. Täs on nyt pari viikkoo menny kiduttaen itteeni. Eli kuivin suin. Haluisin vaa taas nollaa tilannetta. Että ois taas ainakii yhen illan verran hauskaa, voisin vaa sekoilla, huutaa, bailaa, laulaa ja tanssii. Mut en voi. Se lähtis taas ihan kokonaa lapasesta. Jos vaan nyt yritän pitää itteni kunnos, jotenkii.. Ehkä voin yllättää maksani juomalla viel parin viikon verran pelkkää vettä.

Niin paljon sekasvii ajatuksii vaa vaeltaa miun pään sisäl keskenää. En ota selvää, onks siel seas pahoikii ajatuksii, mut jos on,ni sen tiiän, että ne ottaa vallan ihan just.

Vittu.
Saatana.
Helvetti.

Anteeksi.