Sen pienen hetken tunsin painottomuuden.

Viime perjantaina olin enemmän peloissani ku koskaan. Mentiin keskustelemaan Kallen, mummon ja kotiutushoitajan kanssa mihin iskä sijotetaan siks aikaa ku löytyy sopi hoitopaikka missä kuntoutus voidaan alottaa. Tiesin, että siit ei tuu helppoo. Mummo haluis totta kai hoitaa iskää kotona. Totta kai se syyttää itteään tästä, vaikka eipä iskän "sairas" oo kenenkää syy. Ja onhan mummo sentää iskän äiti. Kukapa ei haluais tehä oman lapsesa eteen ihan mitä vaan? Mutta... Sopivan hoitopaikan löytymiseen voi mennä ties kuinka kauan aikaa. Joten miun kantani oli asiaan selvä. En halunnut, että iskä on mummon hoidettavana. Se ei olis ollu pitemmän päälle hirveen hyvä juttu, mummo ois väsyny.

Toisin ku noin viikkoo aikasemmin, iskä tunnisti miut perjantaina. "katos miun likka tuli!", sano iskä ilosena ja lopulta siltä pääs itku. Olin järkyttyny. Hyvällä tavalla. Iskä oli siis ollu koko sen viikon kotona mummon kanssa. Oli niin outoo olla taas siin talossa. Siin samassa missä koko pienen lapsuuteni olin viettäny. Itkeny ja nauranu vuorotellen. Istuttiin olkkarissa ja puhuttiin mikä ois iskälle parasta. Mie, Kalle, mummo, iskä ja se hoitaja. Ei iskä tajunnu mitä siin selvitettii, se vaan istu pyörätuolissa ja katteli ikkunasta ulos. Vähän välii iskä kuitenkii jäi kattelemaan mua. Se tavallaan häiritsi, en osannu muuta ku kattoo iskään päin ja hymyillä. Iskä teki sen pari kertaa, sitte mie kysyin, että mitä iskä oikeen mietiskelee. 

Sitte se tapahtu. Mun sydän meinas pysähtyy. Iskän silmissä joku muuttu. Se oli sekunnintuhannesosassa muuttunu oudosta sairaasta miehestä iskäks. Iskä katto mua silmiin ja sano "sinnuu mie mietin, iskän pieni pumpula..." ja samalla iskä laita käden miun polvelle ja silitteli. Sillä jäi selkeesti juttu kesken ja se katos johonkii mielesä syövyreihi. Mua alko itkettää ihan hulluna. Olin maailman onnellisin ja maailman surullisin samaa aikaa. Olin onnellinen, että se oli ton pienen hetken iskä. Minun oma faija. Se kenen kaa oon saanu separoida yleisil paikoil, se kenen kaa ajatusmaailmat kohtaa just eikä melkein. Sain pienen hetkee kattoo sitä tuttuu ja rakasta ihmistä silmiin. Ja sitte iskä oli tavallaa poissa. Iskän kasvot sai saman oudon, lasittuneen katseen. Pää kallistu vähä vasemmalle, suu oli puoliks auki ja iskä vaan pällisteli ympäriinsä.

Vaikka se kesti vaan hetken, oon onnellinen siitä. Sain rohkeutta mennä kattoo iskää enemmän. Se hoitaja lupas mulle, että se ei ollu viiminen kerta ku iskä saa tommosen selvyyden hetken. Mä uskon siihen. Tiiän etten saa faijaa takas kokonaan, mutta vähäks aikaa toi kesken jääny lause riittää mulle. Jaksan sen avulla. Tiiän, että iskä on sil viel jossaa, vankina omassa päässää. Sain koskee iskää. Toi oli ensimmäinen kerta ku iskä koskee ketään. Se inhoo nykyää, että sitä kosketaan yhtää. Tää oli miun suuri pieni juttu, josta jaksan iloita pitkään.

Tää on kai niitä elämän pieniä iloja. Sinä, joka tätä luet... Mä tahon, että säkii iloitset pienistä jutuista. Jokaisesta halauksesta, jokasesta hyvästä sanasta. Ihmisistä joita rakastat. Mä haluun, että sä kertot sun rakkailli ihmisille, että ne on tärkeitä sulle. Vaikka kuulostaa pahalta ja julmalta, ni huomista ei koskaa meille varmuudella luvata.

Liikaa askeleita välissä unelmien ja todellisuuden.

Miun pään sisällä on liikaa ajatuksia, joita osaan tuskin koskaan kenellekkään sanoa. Asioita, joista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Semmosii juttui, joita ei oo miulle tapahtunu.Vaikka oikeesti on. Yritän unohtaa ne, että pystysin viel kattomaan tiettyjä ihmisii silmii ja elää niiden kanssa, koska on pakko. Vaikka en todellakaan haluis. Haluisin pois ne ihmiset miun elämästä, mut se ei oo mahollista. Koska se vaatis totuuden, jota kukaa ei uskos.

Ahistaa. Taas. Pitkäst aikaa. En haluu takas kouluu. Haluun jäädä töihin, koska tää ei stressaa mua yhtää. Voin vaa olla töissä rennosti ja kuunnella Kapen elämän viisauksii. Miun pitäs tehä työkortit, näyttösuunnitelmat, lukee jotenkii ees läpi 106 sivuu tekstii, mistä puolet on talouslaskelmii ja yrittää ymmärtää niistä ees jotain. Kaiken tän keskellä miun pitäs pitää itteni kasassa. Tai ees yrittää. Hajottaa. Kaikki vaan hajottaa. Luulin taas kerran, että oon joku vitun superihminen. Sitte heräsin siihe todellisuuteen etten todellakaa sitä oo.

Kaiken lisäks tänää pitäs mennä kattoo iskää. En taho, en vaa taho. Itkettää, pelottaa. Mitä jos faija ei enää ees muista mua? Se on oma häpeeni, mitäs en oo menny sitä kattoo. Oon vaa ajatellu itteeni. Hävettää. Sitä mitä oon nyt menettäny en takas tuu koskaa saamaa. Mun on vaa nieltävä se, että faijaa en takas saa. Välillä sen hyväksyn ja välillä itken ku hullu. Tuskin koskaa opin elämää tän asian kanssa kokonaa. Aina välillä sen osaan.

Pelkkää hulluuttaa elää miun pään sisällä. Täs on nyt pari viikkoo menny kiduttaen itteeni. Eli kuivin suin. Haluisin vaa taas nollaa tilannetta. Että ois taas ainakii yhen illan verran hauskaa, voisin vaa sekoilla, huutaa, bailaa, laulaa ja tanssii. Mut en voi. Se lähtis taas ihan kokonaa lapasesta. Jos vaan nyt yritän pitää itteni kunnos, jotenkii.. Ehkä voin yllättää maksani juomalla viel parin viikon verran pelkkää vettä.

Niin paljon sekasvii ajatuksii vaa vaeltaa miun pään sisäl keskenää. En ota selvää, onks siel seas pahoikii ajatuksii, mut jos on,ni sen tiiän, että ne ottaa vallan ihan just.

Vittu.
Saatana.
Helvetti.

Anteeksi.

Elämää, ei sen enempää.

Kaikki on enemmän vituillaa ku koskaan, mutta oon onnelinen. Oon terve, kuinka hyvältä se tuntuukaan kuulla äitin suusta moneen kertaan ne sanat "lapsi rakas, tota on normaali elämä. Sä et oo ollu noin terve viimesee kolmee vuotee". Totta se on. En pala loppuun töissä, siellä on hauskempaa ku oisin ikinä voinu kuvitella. Paras TO-paikka ikinä. Rentoo, mut samalla opin. Miulla on pitkästä aikaa monta ihanaa ihmistä ympärillä, en vaa emää työnnä kaikkii pois ja pelaa varman päälle ihmissuhteissa. Pääsen töistä, mut en enää mee vaa kotii nukkumaa tai jumittaa facebookkii. Nään ihmisiä ja oon sosiaalinen ja oon ihan älyttömän ylpee itestäni! Enkä feikkaa mitään ihmisten edessä tai panikoi. Herranjumala mie elän! Tai no koko aika oon eläny, mut nyt tää tyttö elää täysii. Kaikkien hukattujen vuosien jälkee. Tiiän, että miun maailma on koko ajan vaakalaudalla kiikkumassa ja romahtaa yhteen puhelinsoittoon, mutta itkun aika on vast hautajaisissa.

ja kaiken lisäks miun ja Henrin vuosipäivä lähenee hurjaa vauhtia. Tosin joudun sen päivän olee kullasta erossa, koska vitun armeija. Mut vuos, huh, huh! Se on pitkä aika miulle ainakii. Vuoden sisällä miun elämää on taas tullu loistavii ihmisii lisää. Oon ystävystyny semmosten ihmisten kanssa joita katoin viime vuonna vitun pitkää. Ja sellasii tyyppejä, että ei oikee ees tajuu missä vaiheessa on alkanu niille juttelee ja laittaa viestii. Mutta vaikka miun ympärillä on toinen toistaa mahtavampii karvakorvii ni Henkka on edellee numero yksi. Se on jaksanu tsemppaa mua koht vuoden, oikeestaa enemmänkii. Kuunnellu monet itkut ja huudot, silti se on miun vierellä vielkii, monen pahan sanan jälkee. 

Oon niin onnellinen, että voisi itkee. Vaikka huominen ei oo koskaa varma... Mut elän jokasen päivän niin ku se ois viimenen täst lähtien. En hukkaataa tätä sekavaa, mut ah, niin vapaata aikaa, eli nuoruutta :)

Iloinen Marziaano kiittää ja kuittaa!

Virtaavaa.

Istun suihkun lattialla halaten jalkojani. Vesi virtaa koko ajan. Se ei lopu, se jaksaa aina virrata eteenpäin ja antaa itsestään sen, mitä ihmiset haluaa. Lämpöisenä ja hellivänä se kulkee jokaista ääriviivani pitkin. Ikään kuin se halaisi minua, rauhoittaisi ja tekisi lupauksen paremmasta huomisesta. Juuri sitä mie tarvitsisin. Läheisyyttä ja turvaa. Tiiän, ettet oo liian kaukana, sillä oot tän saman taivaan alla. Sen laskelmoin rajaksi sille, kuinka kauaksi ikävä ylettää siedettävänä.

Hengitän tyynesti, minun on hyvä olla. Vaikka se on vain tämä hetki kun osaan nähdä kirkkaasti niin naurin siitä. Haluaisin niin kovasti nukahtaa siihen. Harmaalle kaakeloidulle lattialle. Antaa veden viedä virratessaan kaiken pahan ja lannistavan pois.

Kuljetan katsettani vasemmasta nilkasta reittä pitkin pysähtyen oikean puolimmaiseen kylkeeni ja siitä jatkaen vasempaan käsivarteen. Vesi kiertyy jokaisen kohtani ympärille ja valuu minua pitkin maahan. Se on kaunista, kirkasta ja puhdasta. Vesi voisi värjääntyä punaiseksi. Mieleni tahtoisi suuresti sen saavan tuon kauniin punaisen värin, samalla kirvelevän kivun, muistutukseksi siitä, että voin kulkea vielä eteenpäin. Ei tarvitse pysähtyä, peli ei ole vielä menetetty, vaikka mieleni minua siihen uskomaan huijaa.

Tyhjyys.

Tässä mie yksin nökötän. Sohvalla, pidellen ihan liian iso läppärii sylissä, josta on lähteny yks näppäin irti. Henrin mielestä tää on ihan kamala ja hidas vekotin, mie tykkään tästä. Tää lämmittää ja suhisee sillee, ettei oo yksinäinen olo. Mutta pelkoa ei vie täkää rakkine pois. Tää tuttu, mut kuitenkii tosi vierras vanha talo saa miut itkemää äitiä. En tiiä miks, mutta en pelkää olla missää niin paljo ku täälä. Yksin. Ei Henrin kaa pelota niin paljoo, mutta kuitenkii vähäsen.

Siinä vaiheessa ku Henri astuu ovesta ulos jään nököttämään juuri siihe kohtaa missä oon. En liiku, en uskalla. Viimeks nökötin sohvan oikean puolimmaisessa nurkassa yli neljä tuntia. Pelko lamautti. Kaikki paha ottaa valtaan. Tuntuu, että ikkunoista tuijottaa joku, tuntuu, että täälä vanhassa vaaleensinisessä talossa on joku, joka haluaa miulle pahaa. Nii ja tietysti eihän miun puhelin toimi täälä. Yllättäen.

Kuulen päässäni askeleita, jotka lähenee. Kuulen jokun hengityksen. Nään varjoja. Eikä täällä ketään ole. Tiiän sen ku näpytän sen varovasti tuohon noin tietokoneen näytälle itelleni näkyviin. Mutta en siihen usko. Ei miun päässä oo tällä hetkellä tilaa uskolle. Pelolle on, sille on aina. Tuntuu taas, etten oikee osaa muuta ku pelätä. Sehän se helpointa on? kai? En tiiä, en oo oikee mitää muuta kokeille koskaa, ku pelkäämistä.

Enkä voi kieltää Henrii mihkää lähtemästä. Ei oo vaihtoehtoo ku olla ihmisten kanssa, mikä väsyttää miua tai nököttää täällä ja pelätä. Ehkä mie joskus viel totun tähä. Opin elämää sillee, että jännitän ja pelkään suurinpiirtein kaikkea.

Voi taivas... Koska miusta on tullu tämmönen arkajalka? Ärsyttää. Pelkään jääkaappia, mikä naksahtelee. Välkkyvät valot on kanssa aika kamalia. Ulkona puhaltavaa tuultakii osaan aika taitavasti jo luulla murhamieheks. Koska mie opin olemaan näin säälittävä? Mistä tää kaikki oikee on tullu? Oon varmaan saanu jonkuu näkösii vaikutteita Nasusta? Voisin maalta itteni pinkiks ja pukee raitapaidan päälle.

Enkä oikee osaa oppii tästä ylenpalttisesta pelkäämisestä pois. Oon ihan säälittävä. Nauran jo melkein itelleni. Mutten ihan uskalla, mitä jos täällä on oikeesti joku ja jos nauraisin ni se kuulis miut? En taidakkaa nauraa. Ja ruokin koko ajan miun omaa pelkoa, miun vilkas mielikuvitus on ku steroideja miun pelolle.


Huomaa, että miun päässä on sekavia ajatuksia, joten tässä teille sekavaa tekstiä. pahoitteluni!

Valtaisa siilikuume!

Kaiken ikävän keskellä osaan ajatella ilosempia asioita, siilejä. Oon aivan täysin totaalisesti kokonaan hurahtanut SIILEIHIN!!! Mutta vielä miulla ei oo mahollisuutta sellaista piikikästä matoimuria kaveriksi ottaa :( Oon asuntolassa,eikä muutenkaan ois varaa piikikkääseen kämppikseen. Mutta jonain päivänä miulla sellanen on, sen oon itelleni luvannu :3

Saatan selata päivät pitkät toinen toistaan sulosempia siili kuvia. En kestä niiden söpöyttä! Välillä pääsee itku (noloooo!!) mutta kun niin kovasti haluisin oman siilivauvan! Oon lukenu noista laktoosi- ja viljavammasista (keliakia ja laktoosi intorelanssi) piikkipalloista niin paljo. Haluun tietää niistä vähintää kaiken, ennen ku semmosen syliini saan ja siitä öllöstökistä tulee sitten maailman onnellisin siili päällä maan! 

Ja kaiken lisäksi seuraan Darcy-siiliä Instagramissa (DarcyTheHedgehog) , ouh, God! Miten niin pieni otus voi olla niin sulonen! Cant help it, oon ihan hurahtanu noihi piikkipalloihin :3

Ja en aijo säästääkään teitä tältä sydäntä särkevältä söpöyden määrältä!

Darcy

darcy

Darcy

   ^--- tää kuva on siili yhdistyksen sivuilta, tuon värisen (suklaa) siilin tahtoisin niiiin paljon!!


Tämmössii, aattelin vähä piristää itteeni tässä samalla ja vauhkota vähän siileistä, purrr <3

Totuuden hetki.

Ehkä on korkee aika myöntää tosiasiat. Mie en selvii. En jaksa. En pysty. Oon loppu. Ollu jo kauan. Väsymys painaa mua kasaan. Eikä nukkuminen auta. tai no auttais jos pystyisi nukkumaan. Mutten pysty. Sain viime viikkolla uuden synonyymin sanalle pelko ja se sana on unihalvaus. Luulin, että oon tulos hulluks. Mut sitte selvis, että kysyyssä on unihalvaus. Viime tiistain jälkeen oon nukkunu yhtenä yönä enemmän kuin kaksi tuntia.

Pelko on liian suuri. Kaikkea kohtaa. Tänää sain päivällä paniikkikohatuksen ja heräsin Sokoksen lattialta ku joku myyjä herätteli mua. Se oli jo soittamassa ambulanssia, mut selitin hätäsesti jotain ja juoksin sieltä pihalle. Siel oli liikaa ihmisiä. Joka paikassa on. Koulussa, kaupassa, matkahuollolla, asuntolassa. Kaikkialla paitsi kotona. Oma sänky Kausalassa on tällä hetkellä turvallisin paikka maailmassa tai oman kullan kainalossa. En pysty muuhunku pelkäämään taas. Yritin jälleenkerran olla vahvempi ku mitä oon. Hajotin itteni. Nyt kasaamin on taas paljo vaikeempaa. Sirpaleita on enemmän ja ne on pienempii ku viimeks.

Itken hullun lailla. Itku helpottaa. Itken ku kuulen Henrin äänen puhelimessa. itken ku tajuun, että Henri on liian kaukana. Itken ku oon hukannu miun pehmosiilin. Itken sitä ku mua itkettää ku se siili on hukassa. Itken ku löydän siilin.

Enää pitäs saada apua. Tai edes hakee sitä. Kyllä tiiän tasan tarkkaa mitä miun pitäs tehä ja osaan muita lohduttaa ja auttaa, ketkä on samassa tilanteessa. Periaattees, en oo mikää ketää neuvomaa, ku en ite toimi niin ku neuvon muita.

Voisin vaan kirjottaa taas koko yön. Mut tiiän, että pitää yrittää nukkuu. Mut se ahistaa vaa enemmän ku pelottaaa. Tulee kylmähiki ja koko kroppa kramppaa. Ois niin paljo mitä haluisin kertoo ja kirjottaa, ihan vaa sen takii, että saisin ajatukset selviks.


Tulipas taas sekavaa tekstii. Pahoittelen. Nyt laitan vaa läppärin pöydälle, painan pään tyynyy ja otan miun pehmosiilin kainaloo :)