Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

Ällötys.

Oon vältelly sitä viimeseen asti. Siitä tulee vaan paha olo ja paha mieli. Se lamaannuttaa aina. Lannistaa ja repii maahan. Tuhoaa miut sisältä, repii rikki kokonaan. Ne numerot, ne merkitsee sitä miulle; liian suuri. Ei pitäis? Ei sen tosiaan pitäs olla ongelma. Voisin olla tyytyväinen itteeni mikä kokosena vaan, mutta ei se innosta mua. Tahtoisin olla jotain vähemmän ja jotain enemmän, mutta kun on laiskaläski ni ei jaksa tehää mitää sen eteen, että ois sellanen ku haluaa olla. Voivottelen ja itkeskelen vaa, joka tekee miusta omissa silmissäni viel asteen verran säälittävämmän. Ristiriita.

Sisälläni kuohuu, mutta sinä näät silmistäni tyynen valtameren.

En osaa sanoa, että mikä tämä tämmönen tunne on. Tää on tuttu. Tää on voimakas, tää on loputon. Sisälläni palaa, joku voima huutaa. Olo on jännän rauhallinen, mutta kuitenkaan en oikein osais olla paikallani. Tunnen itteni pieneks, hyväks, mutta kuitenkin niin suureks ja mahtavas, että voisin ylittää itseni tunnin aikana noin kuusikymmentä kertaa. Voisin hajota palasiks, samassa hetkessä kasata itseni ja nauraa.

Rakensin sisääni heikon ja heiveröisen lasiperhosen. Muovailin sen huolella, värittelin, kirjailin. Se muuttuu koko ajan todellisemmaksi, kohta se osaa lentää. Olen rakentanut unelman. Ja olen siitä ylpeä.

Olen onnellinen juuri nyt, mutta vuoden päästä olen onnellinen eri tavalla. Ihan niin kuin olet nyttekin eri tavalla onnelinen kuin vuosi sitten. Ja nyt juuri tajusin myös sen, että juurikin vuosi sitten tapasin ensi kertaa ihmisen, josta tuli miulle kaikista tärkein. Koko miun maailma. Vieläkii naurattaa, ku miun mieleeni on vahvasti jääny miun ja Henrin ensimmäinen kohtaaminen, voi luoja! Tunsin itteni niin pieneks siinä hetkessä, mutta Henri oli niin ujon sulonen, että meinaa ihan punastuttaa nyttekii. Samaan aikaan, noloa, sulosta, herkkää,lapsekasta, saavuttamatonta ja niin ihanan todellista!

Laalalaalalaa, en muista enää pätkääkää siitä, mitä piti kertoa ja kirjottaa, hupsista, hukuin juuri utuiseen rakkausmaailmaani o: Eipä ole ensimmäinen eikä todennäkösesti viimenenkää kerta. Voisin ikävöidä rauhassa omaa kultaa ja lenkin jälkeen palkitsen itseni palalla suklaata, koska no suklaa? :3

ikävän kyynelistä poskella,

niistä tiedän, että rakastan.

sormenpääni palaa,

muuttuu tunnottomaksi kaikelle muulle

kun en saa sua koskettaa.

Iskän pumpula.

Se mie olin pienenä. Viimesen päälle iskän tyttö. Vaikka iskä ei ikinä lupauksiaan pitäny, sillä ei ollu aikaa miulle ja vaikka iskä tuppas syyttämään mua mitä ihmeellisimmistä asioista, mie jaksoin uskoa siihen, että iskä muuttuu. Semmoseks ku muiden iskät oli. Iskä oli tärkee ja rakas. En oikein enää osaa sanoa, että miksi. Iskä vaan oli. 

Nyt ku oon vähä vanhempi (kyllä jo aikasemminkii) ni iskä aina osti miulle kaiken, kai jotenkii pitääksee miut lähellä tai korvataksee sen töppöilyjä. Sen oon koko ajan tajunnu. Omatunto ei miulla pahemmin huutanu tai kolkuttanu koska oonhan  mie tuolle nykyään niin tuntemattomalle miehelle sukua. Senpä takia otin sen kaiken vastaan. Osasin pyytää ja kinuta hyvinpitkälti kaiken mitä halusin. Lopulta mie sain sen. Aito rakkaus oli hukutettu ja peitelty materialismin alle. Jos sitä niinsanottua rakkauta koskaan miun ja iskän välillä on ollukkaa. Jos on ollu ni se on taitanut olla yksipuolista. 

Sitte miulle riitti. Kattelin iskän touhua aika pitkään, annoin anteeksi ja uskoin, että muutos on tulossa. Niin se tulikii, pahempaan suuntaan tiettävästi. Iskä kuulemani mukaan rikko sen ainoon lupauksen, jolla oli melkeimpä elämää suurempi merkitys miulle. Ja itse annoin iskälle lupauksen vastineeks oman sanani, "sen jos tän lupauksen rikot, oot miulle kuollu ihminen". Ehkä vähän tuomitsevaa, mutta se ihminen on saannu liian monta kertaa 'toisen' yrityksen ja liian monelta ihmiseltä.

Oon ollu kohta kolme kuukautta pitämättä mitään yhteyttä tuohon mieheen. Kävi jo mielessä poistaa tai muutta iskän numero puhelimesta. En haluis oikeestaa muistaa koko ihmisen olemassa oloa. Ehkä vähä julmaa jonkuu mielestä, mutta miks arvostaa sellasta, joka käytti aikasa lapsien sijasta viinaan ja valheisiin. Puhelimen loki näyttää punasta suurimmaksi osaksi. Vastaamaton puhelu; iskä. Se siellä lukee ainakin viisikymmentä kertaa. Pari viikkoa sitten, joku soitti miulle ja kysy iskää. Mietin hetken nimeä, oliko se edes tuttu? Meinasin jo sulkea puhelimen ja sanoa, etten tunne kyseistä henkilöä, kunnes tajusin, että se on faija. Tai soittajakii ihmetellä ku niin pitkään mietin. 

Miun ollu paljon helpompi olla näin. Ajattelematta koko ihmistä. Sillee faijakii on varmaan miettiny miusta ku oon ollu pieni... En halua olla siihen enää yhteydessä. Eikä iskälläkää ollu aikaa miulle ku olin pieni, ni miks sillä nyt olis? Liian monta kertaa oon antanu anteeksni, enää en koe tarvetta sellaselle. Pilatkoon ihminen elämänsä, enää en anna sen minuun vaikuttaa.

Iskän syli oli miulle turvallinen paikka pienenä kaikesta huolimatta. Rakastin ja välitin siitä hassun näkösestä parrakkaasta miehestä ihan tosissani. Mutta samanlaista lapsuutta en omille lapsilleni sitte joskus tulevaisuudessa haluu. Eikä ne sellasta jouduu kokemaan, se on jo selvää.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?

Ymmärrys loppuu.

Mihin se on kadonnu taas? Mihin se hukku? Kuka sen vei? En pysty luottaa itteeni, arvostamaa itteeni tai kantamaa itteeni enää samal taval. Missä itsevarmuus? Sitä ei kohta oo enää ollenkaa. En haluis ku vaan jäädä kotiin, piiloon ihmisiä. Tai sitte olla Henkan kainolassa ja tuntee itteni pieneks ja hyväks. Haluisin vaa, että elämä ois helppoo, vaikka tiiäen ettei se opettais mitää jos kaikki ois helppoo, ihanaa ja täydellistä. Ehkä en ookkaan niin vahva ku kuvittelin tai haluaisin. Jälleen kerran totean, että oon vaan pieni tyttö, joka on eksyny pahaa tunteesee eikä löydä ulospääsyä. Taino miten sen ottaa. Muistan tuolla jossain syvällä mielen uumenissa, että aina on yks mahollisuus mikä vie kaiken pahan pois miulta. 

Pelkoa ja ahdistustiloja

Mitä oikeen tapahtuu?

Ei näin voi käydä, ei enää.

Mie en halua tätä enää.

Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.

Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.

Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.

Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta. 

Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.

Jos vain saisin suuni auki.

Henri ymmärtäisi.

Tiedän sen.

Mutta pelottaa.

En halua satuttaa.

Muuta kuin itseäni.