Mitä oikeen tapahtuu?
Ei näin voi käydä, ei enää.
Mie en halua tätä enää.
Kamala tunne kipuaa selkääni pitkin. Se on pukeutunut pörröiseen asuun, vaaleanpunaiseen, ettei se näyttäisi niin pelottavalta. Että ottaisin sen taas omakseni. Että se pääsisi pääni sisään mustaamaan mieleni ja kasvattamaan ajatuksia, jotka ruokkisivat sitä. Siinä se istuu taas. Katson oikean olkopääni yli ja voin nähdä sen. Masennus-rotta istuu siinä ja sivelee hännällään poskeani. Aivan kuin se hymyilisi. Se pitää suloisen surullista ääntä. Pientä kurinaa, hieman naksuttavaa ääntä. Se on ihana, suloisen tappava.
Ehkä se on ollut siinä koko ajan. Odottamassa oikeaa hetkeä. Sitä kohtaa kun olen heikko ja haluan sen taas. Hetkeä, jolloin se voi iskeä. Hetkeä, jolloin säälin sitä, otan sen syliini, paijaan ja silitän, sitten se voi ottaa ohjat taas minusta. Kiskoa ja riuhtoa, käyttää minua sätkynukkenaan.
Pöyhin hiuksiani, oletan, että se aivastaa, tulee allergiseksi ja lähtee pois. Masennus-rotta heilauttaa häntäänsä ja pujohtaa hiusteni seasta niskaa pitkin vasemmalle olkapäälle. Vedän hiukset sen eteen. En halua nähdä sitä. Se ei voi taas olla siinä. Pari päivää sitten tuli vuosi täyteen ilman lääkkeitä. En voi langeta, vajota senttiäkään. Jos vajoan vaaksanmitan verran, joudun kiipeään kolmen verran kohti valoa. On paha olla ja itkettää, mutta kyyneleet ei enää vaan tuu.
Rotta kuiskailee minulle, saan selvää sen piipityksestä. Kun hetken kuuntelen sitä, se huutaa minulle. Käskee satuttaa. Repii hiuksista kohti lattiaa, laittaa kärsimään, vaijentaa minut juuri silloin kun haluaisin eniten huutaa. Minä huudan,eikä kukaan kuule. Hienosti olen piilottanut tämän kaiken taas. Abloodeja, pyydän... Masennus on kuitenkin vaa opittua avuttomuutta.
Olen vahva. Hetken vielä ainakin. En vaan voi mitään, tuo rotta on niin suloinen. Sen silmät ovat viattomat, mutta niihin hukkuu. En halua enää hukkua. Olen jo liian kauan pidättänyt hengitystä ja yrittänyt sukeltaa ja räpiköidä tässä mustassa tunteessa. Ei ole enää hengenpelastajaa tällä rannalla. Sekin perkele on ottanu lopputilin.
Jos vain saisin suuni auki.
Henri ymmärtäisi.
Tiedän sen.
Mutta pelottaa.
En halua satuttaa.
Muuta kuin itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti