Befor I Die

Tää on oikeestaan lojunu tuol luonnoksis jokusen tovin. Tein tän alunperin vähä ennen ku koulu alko, eli melkein vuoden oon tätä hautonu. Aattelin nytte tän sitte julkasta. Selailin tätä ja onnekseni huomasin, että moni juttu onkii jo käyny toteen :D

 CHECK!

 CHECK! :)

 CHECK!

 CHECK c:

CHECK :3 

CHECK <3 

CHECK :33 

 Tääkii tavallaa :)

 CHECK <3

 check, check...

 CHECK, CHECK!

 kind of s:

 yep :)

 check :33

 check (:

 En nyt oikee tiiä, almost :D

 check!

 yeeees :)

 tihihihi, check :3

 ois jees, pelkään noita otuksii nykyää eli kaiken o:

 check!

 check c:

 check!

Ja paljon paljon kaikkea muuta. Musta on taas ihanaa ku uskallan haaveilla ja unelmoida, plus kertoo siitä muille. Ennen en oo oikee osannu sanoo ja kertoo muille siitä mitä haluisin mun elämältä. En oo uskaltanu toivoo mitää,koska oonollu varma, etten tuu koskaa saavuttaa miun unelmii. Mut ei niit kaikkii tarvikkaa saavuttaa, oikeestaa on aika upeeta unelmoida vaa ja suunnitella tulevaisuutta, vaikka ei se tuukkaa koskaa olemaa just sellasta ku toivo ja suunnitteli. Se vasta onkii tavallaa upeeta, kaikki on mahollista :)

Unstoppable

Haluan sut tänään, 

haluan huomenna

ja halusin jo eilen.

En välitä pitkistä katseista,

enkä enää järky syyttävistä sanoista.

Annan kaiken virrata eteenpäin,

kunhan olet siinä vieressäni.

Lähellä,

sellaisella etäisyydellä,

että voin kietoutua sinuun.

Takertua tuhanneksi vuodeksi.

Kasvaa kiinni,

hukkaamatta itseäni.

Must tuntuu siltä, että elän. Kevät ja kaikki ikävät asiat, ainakii suuremmaks osaks vaa katos johkuu pois. Tuskaisuus ja pelko on poissa. En enää iltasin itkeskele ilman syytä, pystyn olee rauhallinen, ilman stressii. Kai oon jotenkii taas vähä vahvempi, luulisin. Tosissani pelkäsin, että masennus-rotta on tekemmässä comebackin, mut ei. Ei enää ikinä. 

Oon luopunu lepsuilusta. Enää en aamusin jää sängyn pohjalle makaamaan, jos tuntuu väsyneeltä tai ei innosta. Nousen vaa ylös ja meen kouluu. Aina koulupäivän jälkee huomaan, että mulla olikii taas ihan törkeen hauska päivä. Johtunee meijän upeesta luokasta ( love ya guys ❤). 

Hetkellinen epätoivo on poissa. Taas opin vähä uutta itestäni ja osaan olla kokonaisempi ihminen. Ja huomasin kuinka paljon oloa helpottaa ku vierellä on joku joka yrittää ymmärtää, kuuntelee ja antaa käpertyä syliin pieneksi kun on paha olla. 

Unimaailman paluu

Vihdoin ja viimein, noin viiden vuoden jälkeen unet on tullu takas. En oo nähny pitkään aikaan muuta kun satunnaisii painajaisii ja nyt oon saanu nauttii pari viime yötä oman mielikuvitukseni tuotoksista, unista.

En muistanukkaa kuinka mukavaa on nähdä unta. Se on jotenki rauhottavaa, tietää että nukun rauhassa ja uni on syvää kun nään unta. Ei enää painajais helvettiä tai vastaavaa vaan unta. Ei niissä oo tähä mennes ollu mitään järkee mut oon ilonen ja onnellinen, että unet on tullu takas.

Ennen halusin nähä unta, että joku ees tuntus hyvältä ku elämä tuntu olevan ankeeta ja kamalaa, mutta nytten miun oikea elämä on unelmaa, täydellistä ja turvallista. Unet on kanssa samanlaisia, mukavia, täysin mahottomia, ei voi sellasta tapahtua oikeesti mistä nään unta. Lapsenomasia unia. Jotenkii turvallinen tunne, koska oon kuitenkii koko ajan lähempänä täysi-ikäisyyttä ( vähän päällle vuosi mut kuitenkii) vaikka tiiän, etten koskaan tuu kasvamaa kokonaan aikuseks, oon kuitenkii sen verran lapsellinen ja haluunkii olla.

Ja unet on samalla muistoja, pari yötä sitten sain nähä ja muistaa yhen päivän miun lapsuudesta, aamulla oli niin hyvä olla. Aikasemmin jos oisin sen saman unen nähny oisin ollu itkunen ja voivotellu ku se oli "vaan" unta, nyt olin ilonen ja onnellinen siitä unesta. Musta tuntuu kanssa, että se kun pystyn taas näkemään unta on merkki siitä, että mieli alkaa palautuu täysin normaaliks ja ajatukset alkaa rauhottumaan.

Aika avata suu

Sinnittelin, pyristelin ja räpiköin. Selviin, kyl mä selviin. Ihan ite, yksin. Pystyn tähä, ei oo paha. Oon vahva. Mutten tarpeeksi. Ajattelin, ettei mun tarvis enää ikinä avata suutani kenellekkää "ammatti ihmiselle", mut ens torstaina mulla on aika koulupsykologille. Oon pettyny itteeni mut samalla ylpee, että tajusin näinkii äkkii, että apu ei ois pahitteeks. Silti tuntuu oudolta, kuitenkii liian tutulta tämmönen. Vaikka mikään ei oo enää samallalailla ku vaikka vuos sitte. Pystyn välittämään, mieli ei oo ihan kokonaa semmonen "ihan sama, mitä välii, ei kiinnosta" vaa tunteet on tallella. Silti oon vetämätön, valintojen ja päätösten tekeminen tuntuu haastavalta. Nukkuminen on vaikeeta, painajaisia, ei tietoo siitä onko hereillä vai nukkuuko. Saatan alkaa itkemää ilman mitä syytä. Itken hetken ja sitte vaa rauhotun. Pahaa oloa, pyörryttää, ahistaa, tuskanen olo, oon taas muuttunu ihan yli pelokkaaks. Säikähän pienintäkii asiaa. Ruokahalua ei oikeestaan ole. En haluais oikee tehä mitää, muuta ku vaan olla. Tuntuu, että melkein kaikki on liikaa vaadittu. Pelottaa, että tää menee viel pahemmaks. Pidän kynsin ja hampain kiinni, etten enää vajoais yhtää syvemmälle.

Onneks miulla on ihminen, jolle voin sanoo ja kertoo kaiken. Sellanen, joka ei säiky pois. On siinä lähellä, tukee parhaansa mukaan. Saa hymyn mun kasvoille, vaikka kukaan muu ei sais. Jaksaa sanoa ne samat asiat monta kertaa, koska tietää, että ne helpottaa mun oloo.

Sitä vaan, että oon tosi väsyny.
Mut jaksan, koska haluun.
En sen takii, että ois pakko.