Tuollasen viestin laitoin vuosi sitten ja soitin monta puhelua. Silloin ku äiti soitti kertoakseen iskän nukahtaneen olin Kuokkalan sillalla. Muistan sen kohan mihi pala miusta kuoli metrilleen. Tuijotin sitä samaa asfalttispottii koko puhelun ajan. Tänää aamulla polkiessani töihin pysähyin siihe samaan kohtaa tupakalle. Mittailin maisemaa mitä tuijotin vuos takaperin. Tänä vuonna oli kylmempi ku tasan vuos sitten. Silti laitoin itteni nätiksi aamulla, valitsin vaatteet tarkkaan ja pipersin hiuksia vähä pitempää ku normaalisti. Polttelin sikaarin ihan rauhassa ennen ku lähin sotkemaan kotoonta aamulla mihinkää suuntaan.
Pelkäsin tätä päivää. Itkeskelin jo lauantaina aamusella ja sunnuntaina, mutta onneksi Esan viekussa oli turvallinen paikka vuodattaa kyyneliä. Viime yönäkin puski suru pintaan, mutta onneksi varaveikka Joonas suoritti suojelusenkelin virkaa ja paijas päätä, samalla muistutellen, ettei oo mitään hätää. Töissä meni ihan buenosti, mutta puolessa välissä se itku vaan tuli. Purin hammasta ja pystyin vetämään jokasen puhelun pirtsakkana hymyillen asiakkaille. Mutta puhelujen välit tuntu liian lyhyiltä ittesä keräämisen, mutta kuitenki liian pitkiltä, että olis ehtiny hengittää. Esa ilmesty miun viereen istumaa jossakin kohtaa yrittäen jutella miulle. Pidin suuni kiinni ja yritin kasata itteeni. Jossain kohtaa hirtti kiinni ja räjähin. Voi poika parkaa ku joutuu miun kiukuttelee kahtellemmaa. Rauhotuin ja sitte jo miun työpäivä oliki ohi.
Julia oli oottamassa minnuu toimiston oven eessä alhaalla. Pyörin hetken vaimokkeen kanssa ja sitte suunnattiin Joonaksen kanssa satamaan istumaan sikaarien ja vuoden ekan pussi"kaljan" säestämänä. Hyvä tovi istuskeltiin ja nautittiin säästä. Miulla oli helppo olla ja hengittää. Kattelin taivaalle ja hymyilin. Muutama kyynel kirpos silmäkulmaan, mutta onnellisuudesta. Ei tää ollukkaa niin paha rasti, mie oon hengissä ja kaikki on hyvin. Ikävä on suuren suuri, mutta tässä kai se seinä on nytten mistä ikävä ei voi kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti