Elämä on taas hetken aikaa ollut hyvää. Muistan kun synkimpinä masennusvuosinani kannoin mielessäni lohdullista ajatusta kivun ja tuskan loppumisesta. Se oli aina vaihtoehtona pääsyksi pois umpikujasta. Se, että kaikki loppuu eli itsemurha. Se oli silloin miun lohdullinen ajatus. Pikku hiljaa mie olen rakentanu pääni sisään uuden tälläisen ajatuksen, joka on nyt kokonaan syrjäyttänyt tuon yön mustan ajatelman. Oon päättäny odottaa päivää kun kaikki on hyvin. Oon päättänyt, että se päivä tulee. Huomenna se on taas lähempänä kuin tänään. Tämän pumpulimaisen toiveen avulla mie jaksan ja selviän.
Eilis iltana huomasin olevani sosiaalinen ja mukava ihmisotus. Luulin haudanneeni jo nuo ominaisuudet itsestäni ihmispelon alle. Lähettii työkaverin kanssa ottamaan haltuun yöelämää. Loppupeleissä löysin itseni JAMKilaisten seasta. Hetken istun aivan totaalisen turpa kiinni helvetillisen paniikin vallassa. Meni hetki ja aukasin suuni, enkä ollu hiljaa koko loppu iltana. Ihmiset oli hirmu mukavia ja miulle ei tullu tukalaa oloa, vaikka en tuntenu noin kolmesta kymmenestä ihmisestä aluksi ku Esan. Ilta meni mukavasti ja miust tuntuu, että ens kerralla ku meen Joonaksen kanssa JAMKille tupakalle voin nähä muutaman tutun naaman, jeij :D
Miun sisällä on hassu tunne minkä alkuperä on miulle vielä tuntematon. Tuntuu, että miulla on vaaleenpunaset lasit silmillä, koko maailma on tehty hattarasta. En oikein oo osannu tässä parin viikon ajan ku hymyillä ja kikatella. Oon toki välillä pysähtyny aattelemaan iskää, mutta kuitenki päättäny, että tästä mennään läpi. Se päivä tulee, en voi sille mitään. Se on vaan elettävä. Kyllä mie silloinki aattelin hymyillä, ei iskä tahtos miun itkevän koko päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti