perjantai 26. syyskuuta 2014

Polttavaa kylmyyttä.

Niin monta asiaa, mitkä on tekemättä. Makaan vaan sängyn pohjalla. En jaksa. Oon loppu. Hukassa pääni sisällä, ympärillä vaan humisee. Miun olo helpottaa rakkaat ihmiset, ketkä yrittää pitää minuu pinnalla. Ja hereillä. Nää lääkkeet väsyttää aivan helvetisti. 

Toissapäivänä join aamukahvin kahden aikaan päivällä. Ei, en keittänyt sitä itse, koska en jaksanut. Enkä kaatanut sitä kuppiin itse. Se tuotiin minulle sänkyyn. Sinä maanittelit minut istumaan ja juomaan sen, että heräisin tähän maailmaan. Minä yritin aivan tosissani pysyä hereillä. Meni kaksi minuuttia ja nukahdin syliisi. Taas. Lämpöiseen ja pehmeään. Tuskin mikään olisi voinut tuntua sillä hetkellä paremmalta. Nousit ja kerroit, että sinun on nyt mentävä töihin. Silitit vielä päätäni ja suukotit otsaani. Sitten minä jäin siihen kuuntelemaan kun ulko-ovi painuu perässäsi kiinni.

Eilen minä heräsin aikaisin. Yksin kylmään aamuun. Se oli tuskaa. Yritin hieman meikata ja laittaa hiuksia. Lopulta päätin vain laittaa pipon päähän. Julian kyydittämänä pääsin assalle. Aamutee picnicissä ja sitten hyppäsin junaan. Nukuin kolme tuntia ja löysin itseni kausalasta. Ikinä en oo pelännyt niin paljoo mennä sinne. En tiiä miks.

Astuin tutusta ovesta sisään. Nenässäni tuoksui koti. Eteisessä oli paljon takkeja. Eri kokoisia. Paljon kenkiä. Eri kokoisia. Ronja leikki huoneessaan ja Kalle odotti paperivuoren kanssa keittiönpöydän ääressä. Kalle on ärtynyt. Ihan aiheesta. Tunnelma on kireä ja kylmä. Yritin jutella niitä näitä, mutta oon pettäny Kallen luottamuksen. Sydämeni jättää muutaman lyönnin välistä kun ulko-ovi taas käy. Äiti on saapunut kotii. Tunnelma kirenee entisestään. Moitteita. Aiheesta. Mutta ei huutoa. Ei äänen korottamista. Ja sitten se mistä äidin tunnistaa "mä oon sanonu näille, ettet sä oo ihan kunnossa" Yep. Kukaan ei tunne miua niin oudon hyvin ja huonosti samaan aikaa ku äiti.

Tilanne rauhottu. Miua ei pelottanu enää yhtää. Miun oli helppo olla. Piirtää Ronjan kaa ja höpöttää äitille. Sain taas olla lapsi. Turvassa. Ei kiire mihkää,ei mitään hätää. Äiti teki ruokaa ja syötii kaikki yhessä. Kalle ja Jari isoilta lautasilta, ilman haarukkaa. Ronja nalle-Puh lautaselta, haarukan ja veitsen kanssa, niin ku isot tytöt tekee ja mie äitin kanssa isoista vihreistä kulhoista.

Vähän ajan päästä löysin itteni istumasta autosta. Matkalla haustausmaalle. Kahestaan mutsin kanssa. Pitkästä aikaa. Se tuntu ikuisuudelta se matka. Ku mie kävelin kohti siunauskappelia miun henkee alko ahistamaan. Päässäni kelasin iskän hautajaisii koko ajan. Sitä ihmisten paljoutta ja mustaa vaatemerta. Puristin hautakynttilää kädessäni. Ulkona oli kylmä, mut se kylmyys vaan pakeni. Kaikki äänet hukku ja päässä vaan humis. En itkeny,kyyneleet vaan nuoli miun poski. Tärisin. Pelosta. Ikävästä. Surusta. Olisin vaan halunnu käpertyy maahan ja itkee. Tuntee, että iskä on lähellä. "Marikki, sun pitää jatkaa elämää, mennä eteenpäin", äiti sano ja rupes samalla itkemään. "iskä ei tuu takas, vaikka me tehtäis mitä ja itkettäis kuinka. Se helpottaa ajan kanssa, siitä on vasta viis kuukautta". Sitten mie itkin. Itkin ku hullu. En oo pitkää aikaa saanu itkettyy kunnolla ja nyt se kaikki tuli ulos. Ulkona tuuli ihan kamalasti. Yritin sytyttää kynttilää, varjelin pienenä ja avuttomana palavaa liekkiä, niin ku miun elämä ois kiinni siitä. Kulkin sumussa takasin autolle. Kausalassa vaihoin äitin autosta Oskun ja Ellun kyytii ja matkattiin Lahteen. HYppäsin junaan, nukahdin ja heräsin vasta Jyväskylässä seuraavan kerran puolenyön aikaan.

Julia oli minuu asemalla vastassa, vaikka olin sanonu, että selviin kotiin itekkin. Kuokkalan sillan kohalla meitä tuli vastaan tuttu hahmo."ai sie oot jos siinä",  Nisokii oli lähtyny minuu vastaa. Olin oudolla tavalla liikuttunu. Päästiin kotii ni vähän ajan päästä soi ovikello. Aukasin oven ja yllättäen rappukäytävässä seisoskeli naapurin hymypoika Jesse "kuulet sä ton?" Jesse kysy ja nyökkäs päällään oman kotikolonssa ovee päin. "siel ois makaroonit kiehumassa!". Syöpöteltiin legendaarisesti keskellä yötä makaroonia ja naurettiin. Se oli samalla pitkästä aikaa kamalin ja ihanin päivä.

kirjoitettu 24.9

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti