Hope.

Eilen illalla Jesse tuli taas ihan normaalisti syömää meille. Yllättäen. Ja vaati saada riisimurokarkkeja, no pakkohan niitä oli sitte alkaa tekemään. Sain karkit pakkaseen ja tiskattua. Luikin omaa huoneeseeni ja virittelin telkkarin seinää tarkotuksena kattoo Näin Unta Elämästä niminen dokumentti, joka käsittelee itsemurhaa.

Istuin sängylle ja halasin tyynyä. Sitte Jesse tuli miun huoneesee. "älä kato tämmöstä, sulle tulee vaa paha mieli, älä itketä ittees", Jesse sano ja samalla istu mun vieree. Vastasin, että haluun kattoo sen dokumentin. Jesse hymyili miulle ja sano "sitte myö katotaa tää siun kaa, JK! Tuu tänne!" Ja sitte Jesse ja Julia katto sitä miun kanssa. Ne välillä vilkas minuu itkenkö, mut en mie itkeny. Niko laitto viestin, että on alhaalla. Kävin avaa oven ja kömmin uuestaa sänkyy. 

Siinä myö oltii kaikki neljä yhessä kasassa kattomassa nyyhkydokumenttii. Luulen, että se jotenkii autto porukkaa ymmärtämää minuu taas paremmin. Se oli pieni juttu, mut se autta minuu tajuumaan, etten todellakaan oo yksin. Kaikki oli siinä ihan lähellä niin ku ne aina on. Nää tyypit ei anna miun ees lähtee yksin hakemaa tupakkaa jos miul on paha päivä. Mie en tarvii mitää enempää ku nää sekopäät naurattamaa minuu ja luomaa idioottimaisii ideoit miun kaa :D

JA!

Kävin tänää ottamassa miun ekan leiman. Siihe on kiteytettynä monen vuoden tuska. Hoitojaksot, kaikki diagnoosit. Unettomat yöt, miljoonat kyyneleet, sadat viillot ja ennen kaikkea loputon toivo, mikä on tuonu miut tähä pisteesee missä oon. Vaikka edelleen tappelen samojen asioiden kanssa päivittäin ni oon onnellinen, että kestin vähä lisää kipua tajutakseni, kuinka vahva oikeesti oon.