Mä muistan sen kuinka rakastin sua enemmän ku mitään. Olit mun syy herätä aamulla ja se, minkä takii hengitin. Olit kaikki kaikessa. En haluu sua takasin, yrittää uudestaan, en haluu meitä enään. Se vaan sattuu muistaa. Oon miettiny pääni puhki, että missä meni vikaan. Mut en oo tajunnu, oikeestaa en oo ees jaksanu aatella. Oon vaan antanu olla. Se oli täydellistä, liianki.
Mä muutuin. Vajosin, hajotin elämäni. Tiiän, että oisin auttanu viimeseen asti. Ollu tukena, mut en enää halunnu sitä. En haluu, että joudut kannettelemaan. Oot liian hyvä siihen. Kuuntelemaan miun itkua. Löytämään viiltoja joka viikko lisää. Oon ehkä paha ihminen ku tää ei enää satuta mua. Muistan kaiken. Sun äänen, hymyn kaiken. Ihan kaiken. Mut mulla ei ole ikävä. Se on ollu ja menny. Oon käsitelly tän asian läpi miun päässä niin monta kerta, mut jotenkii vaa palaan tän äärelle. Kuitenkii yritän jatkaa eteepäin menemistä. Oon onnistunukkii siinä. Ihme ja kumma.
En ees tiiä miks ajattelen tätä nyt. Oon kussu elämäni. Pitää rauhottuu. Nyt ois vähä pakko. En oo uskonu ketää, kuka on yrittäny puhuu järkee. Mut se muuttu. Yks ihminen vaan ilmesty jostain. Tiiän tasan tarkkaa, että tää tyyppi tietää mistä puhuu. Se on eläny tän kohan sen elämästä. Outo luottamus ja kunnioitus. Oon semmoin ihminen kuka oppii kantapään kautta. Nyt oon ihan tarpeeks kauan hakannu päätä seinää ja nyt tajuun, ettei se ehkä oo ollu kovin järkevää. Nyt taas hengitän jonkun kautta. Joku vois sanoo, että typerää ja epätoivosta. Mut näin on hyvä. Ku mikää ei oo varmaa,niin kaikki on mahollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti