maanantai 18. elokuuta 2014

Ei elämä helpoks muutu, vaikka sitä koittais värittää

Mä oon ontto. Tyhjä. Vajaa. Hajalla. En ketään tai mitään, kenellekkään. Luulin pari vuotta sitte, että olin yksin. Nope. Nyt mie oon yksin. Kaikki se millä oli elämää suurempi merkitys miulle on poissa. Ja ketään muuta en voi siitä syyttää ku itteäni.

Valehtelin sulle aivan helvetisti. Mut ku sanoin, etten osaa elää ilman sua, tarkotin sitä. En osaa nousta sängystä ylös. En jaksa raahautuu kouluun. En sen suuremmin kauppaankaan. Makaan peiton alla sikiöasennossa ja mietin, että onko millään mitään väliä enää.

Mut helpompi miun tän olon kanssa on olla omassa kodissa ku Kausalassa. Kenenkää ei tarvii kattoo, eikä nähä tätä. Saan olla ihan rauhassa. Itkee. Huutaa. Ei tarvi selittää kenellekkään.

Oon työntäny melkein kaikki miulle rakkaat ihmiset pois. Mietin, että miksi. Vaikka tasan tarkkaan tiiän vastauksen. Turha paino pois. Lähtemiin on aina helpompaa, mitä vähemmän pakkaa mukaansa.

Niin surkuhupaisaa. Oon kussu asiani totaalisesti. Ihmiset on varotellu, että koht oon yksin. No mutta perkele. Opin kantapään kautta ja tällä hetkellä en jaksa opetella. Oon loppu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti