"Miten sä pystyit nauralla peittämään sen ahdistuksen?"

Kuljen väkijoukun keskellä. Mihin satun katsomaankaan näen ihmisiä. En tunne heistä ketään. Kuulen särisenvän äänen, joka kertoo heitä olevan yli kahdeksantuhatta. Yritän pelastaa mieleni ja suuntaan katseeni maahan. Se ei auta. Kenkäpareja vilisee ympärilläni. Haluaisin vain huutaa. Pidättelen kyyneleitä. En voi sanoa, että minulla olisi paha olla, sillä itsehän halusin tänne lähteä. Mikä idea tässä taas oli.. Niimpä, ei mitään ideaa. Halusin kai vain testata rajojani, vaikka hyvin tiedän missä kohtaa seinä tulee vastaan, sillä kävelin sitä seinää päin viimeksi Helsingin kulttuurikeskus Gloriassa. Istuin Justimusfilmsin keikan jälkeen rappusilla, ääneni vinkui joka kerta, kun yritin hengittää sisäänpäin. (kiitos Anni ja Pinja kun autoitte silloin ♥)

Tilanne oli nyt aika samankaltainen. Hymyilin kävellessäni eteenpäin messualueella. Vaikutin hieman hermostuneelta, mutta äiti ja Jari eivät onnekseni saaneet täysin kiinni siitä, miksi käyttäydyin näin. En halua enää kertaakaan kuulla puheita siitä, kuinka en olekkaan päässyt pohjalta, kuinka lääkitystäni ei voidakkaan lopettaa. Totuus on se, että ahdistus katoaa koko ajan vähäisen. Tiedän, että se päivä tulee, kun se on kokonaan poissa. Tunsin kuinka sydämeni lyönnit kiihtyivät lisää, silmissäni värisi joka kerta kun otin askeleen. Hengitykseni muuttui hitaammaksi ja raskaammaksi. Ihmisiä tuntui ilmestyvän kokoajan lisää, muutuin itse pienemmäksi sekuntti sekunnilta. Kohta joku talloisi minut jalkoihinsa. Haluaisin olla iso, sillä tavalla, että saisin tilaa hengittää. Huuto meinasi tulla ulos, mutta nielin sen. En voi alkaa huutamaan täällä ilman syytä, se olisi outoa ja paheksuttavaa. Se ei ole normaalia, terve ihminen ei tee niin.

Juuri kun meinasin alkaa itkemään, isäpuoleni tallasi varpailleni koko painollaan. Jalassaan hänellä oli tietysti puukengät ja se sai sadanviidenkymmenen kilon tuntumaan varpaissani pahemmalta kuin pystyt edes arvaamaan. Huusin. Huusin niin helvetin kovaa, kuin vain pystyin. Luettelin jokaisen suomenkielen voima- ja kirosanan minkä tiesin, ehkä joka pari uuttakin mitkä keksin siinä samalla. Ihmiset kääntyivät katsoakseen mitä oikein oli meneillään. Olen varma, että jokainen teki havainnon: lihava mies + puukengät + virheliike + varpaat = saatanasti kipua. Huusin kaiken ahdistuksen ulos. Äiti katsoi minua pahasti, sillä 3,5-vuotias pikkusiskoni oli kuullut koko rumiensanojen listani. Olin kuitenkin tyytyväinen. Hävetti kylläkin vähäisen, mutta olen oppinut nauramaan itselleni. Sain taas muistutuksen siitä, että ahdistukseen voi hukkua, mutta kaikilla on aina pelastusliivit ja ne vetävät jossain vaiheessa pintaan.