lauantai 28. huhtikuuta 2012

Sinä päivänä sisäinen lasimaailmani hajosi

Yli vuosi sitten, Tammikuun Kahdeskymmenesseitsemäs, melkein neljän vuoden esitys tuli tiensä päähän. Se pienen pieni pääni sisällä olut täydellinen lasimaailma hajosi. Ilo ja onnelisuus oli kadonnut minusta, mutta olin onnistuneesti piilottanut sen kaikilta muilta. Koko viikon olin pitänyts sisälläni kamalaa tunnetta, se oli sekoitus vihaa, itseinhoa, epätoivoa, pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta. Tuo kyseinen päivä oli torstai ja se meinasi sitä, että olisi partio ryhmäni kokous. En olisi jaksanut lähteä, mutta pelkäsin, että äitini näkisi sisääni ja siellä sen pienen tytön joka oli avuton ja ei uskaltanut puhua. Olin aikapommi, eikä kukaan olisi osannut purkaa minua sillä tavalla ettei ketään sattuisi.

 Jos joku katkaisi yhdenkin johdon, minä räjähtäisin. Kuljin tuttua reittiä kololle, minusta tuntui, että jalkani olisivat painaneet enemmän kuin ennen. Olinko taas syönyt liikaa? Se selittäisi sen miksi Hän katsoi taas koulussa ilkeästi. Mielessäni kävi taas ajatus siitä, että vapauttaisin itseni siitä kahleesta mitä te kutsutte elämäksi. Ei... kestäisin vielä hetken.. Matka tuntui tosi pitkältä ja raskaalta, mutta olin perillä. Avasin kolon oven, samalla huusin itselleni mielessäni "ÄLÄ MENE SINNE !!" Laskeuduin portaita pitkin alakertaan. Kuulin kuinka ystäväni nauroivat, ehkä en menekkään, etten pilaa heidän iloaan. KOputin kumminkin harmaaseen palo-oveen jossa luki "KYMEN KOTKAT". Tuli hiljaisuus, sitten kuului "Se on varmaan *******",sitten askelia, ovi avattiin minulle. Yritin hymyillä, otin kengät jalastani, riisuin joululahjaksi saamani toppiliivin. Kuulin kun joku niisti nenänsä vessassa ja tuli takaisin. "Taas sä oot myöhässä !!! Sä oot aina !!" Silloin johto katkesi päässäni, sitten tuli räjähdys. "Vittu anteeks ! Anteeks nii helvetisti !!! Olisin voinu jäädä kotii ni teijän ei olis tarvinnu mulle valittaa!" Vedin kengät taisin jalkaani ja kiskaisin liivin päälleni.
"Onks kaikki hyvin ? Hei, nyt et lähe mihkää! Rauhotu jooko, ei oo hätää..", sanoo johtaja.
"mua vaan väsyttää helvetisti, mä meen nyt himaa, ei oo mitää hätää..", vastasin.
"Älä oikeest lähe!", sillee ne multa pyysi.


Lähdin, mutten kotii. Kävelin kohti juna-asemaa. Puhelin soi monta kertaa, en vastannut. Vastaa tuli pari ihmistä jotka katto mua kysyvästi. Tulin asemalle, jatkoin radan viertä kulkevaa tietä pitkin kohti ylä-astetta ja siltaa joka kulki juna radan ylitse. Kuuntelin musiikkia, en pystynyt ajattelemaan selvästi. Näin sillan se näytti niin kutsuvalta ja kauniilta. Se silta on mulle tuttu paikka. Nousun jäisiä rappusia, niitä jotka on tehny sillan penkereeseen. "niskani vasten veden pehmeää, äänetöntä kipeää", samalla kun tuli tuo kohta siitä kappaleesta mitä kuuntelin, kaaduin rappusiin ja löin kasvoni hiekoitettuun portaaseen. Pakkasta oli paljon, kylmyys ja hiekka hioivat mieleni rikki. Makasin hetken paikallani ja nieleskelin itkua, nousin ja jatkoin matkaa. Vilkaisin puhelimesta kelloa ennen kuin sammutin sen, juna tulisi kohta. Hetken vain nojasin kaiteeseen ja katselin, sitten kiipesin istumaan. Heiluttelin jalkojani, kaide oli jäässä ja liukas, tipahtaisin ihan kohta ja kaikki olisi sitten hyvin. Katsoin asemalle päin, tietä pitkin tuli joku eikä junaa näkynyt. Hiettäydyin selälleni sillalle, nyt ei ole hyvä hetki, ei ole edes kirjettä mukana.

 Lähdin kävelemään takaisin, tietämättä minne olin menossa. Hahmo tuli lähemmäs, se näytti tutulta, se oli äiti. Tiesin, että minutkin oli tunnistettu, nyt on aika paljastaa kaikki. "miks sä et oo partios ?!", äiti kysyi. Keräsin hetken ajatuksiani kokoon ja sitten selitin, että mulla on tosi paha olla, on ollu jo kauan. Sitte kuuluu kololt päin huuto "tuolla se on !", kaikki kololta oli lähteny etsimään mua. Seison metrin päässä äidistä, se ei sanonut mitään, kasvot oli ku veistetty kivestä. Ei mitään reaktiota. Sitte kaikki kololta tulleet juoksi mun luo ja halas, äiti käski, että niiden pitää viedä mut kotiin, koska sen pitäs jatkaa lenkkiä. Tuntu tosi pahalta, ihan kun äiti ei olis välittänyt yhtään siitä miltä musta tuntu. Seuraavana päivänä menin puhumaan terkalle koulussa, mulle oli hoettu tosi kauan, että pitäsi mennä sinne ja kertoa mikä on tilanne. En uskaltanu, mutta mulla oli enkeli mukana puhumassa mun puolesta, semmonen enkeli mitä kutsutaa ystäväksi. En saanut suutani auki, Hän kerto kaiken mun puolesta, enkä edes uskalla kuvitella missä olisin ilman Häntä, vai olisinko missään...

1 kommentti: