Jos sä tahdot niin.

Viimeksi kun oltiin Kausalassa käytiin tupakalla kerroin sulle millasta miun elämäni oli siinä pienessä tuppukylässä. Kerroin osastojaksoista ja siitä kuinka äiti tarkisti yöllä miun olevan kotona. Levitin sen kaiken mustan ja pahan sun silmies eteen. "nythän sulla on kaikki hyvin, eikö nii?",sä kysyit. Hymyilin ja kerroin kuinka onnellinen oon. Kuinka kaikessa on järkeä. Sä et oo joutunu kattomaan miun tekohymyä ollenkaan. Sä oot nähny miun onnenkyyneleitä enemmän ku miun surusta kosteita silmiäni. Tumppasin röökin ja tuijotin sua portaissa. Otit miut lämpöseen halaukseen keskellä koleaa kesäyötä. Näin sun silmissä kyyneleitä "mä rakastan sua", sait sanotuks. Mä tiedän sen vaikka me ei noita kolmea sanaa kulutetakaan suuremmin. Ehkä just sen takia miulta meinaa lähtee jalat alta ja sydän pakahtua onnesta ku kuulen nuo kolme sanaa.

Samana iltana vielä puhuttiin, että mistä tää kaikki on saanu alkunsa. Kelattiin kaikki ihan helmikuun loppuun ku nähtiin ekan kerran. Puhuttiin halki meijän ehkä omituiset illat mitkä meni istuessa Passionissa. Molemmille kaikki oli selvää jo alusta alkaen. Ei nähty mitään muita vaihtoehtoja kun, että tää on nyt tässä- me. Parin viikon tuntemisen jälkeen kävit hakemassa miulle röökiaskin ennen töitä koska mie olin aivan persaukinen. Siinä kohtaa miulla heräs ajatus, että hetkonen tää tyyppi vois jaksaa katella minuu enemmänki. Mikää ei ollu varmaa. Kaikki oli niin ihanaa ja jännää ku perhoset pyöri masussa. Me ei missää vaiheessa puhuttu mitä me ollaan tai tönkösti yritetty selittää jotain "mä vähä niin ku tykkään susta"- settiä. Kaikki meni ihan omalla painollaan.

Olin valmiiksi jo lyöty ja menettänyt toivon lähtökohtasesti kaiken suhteen. Taistelin masennukshelvettini kanssa ja yritin edes jotenkin pysyä pystyssä ja jaksaa herätä uuteen aamuun. Sä sait miut kuitenkii hymyilemään aidosti ihan alusta lähtien. Me ollaan aivan helvetin omituinen pariskunta. Ei olla itekkää ihan perillä toistemme sielunelämästä tai ymmärretä aina kaikkee mitä toinen kimpoilee, mutta just se tietynlainen puuttuva ymmärrys tekee tästä kaikesta niin hyvää. Pitkillä automatkoilla haluun vaan olla hetken hiljaa ja tuijottaa siua ku esität vammasta ja miettiä päässäni "ja ihmiset vielä miettiä mitä mie nään tossa vatipäässä..."

Tiiän, ettei siun oo ollu helppo kattoo miun "kipeilyäni" vierestä. Öisiä kohtauksia ja itkemistä kun oleminen sattuu liikaa. Oon niin kiitollinen, että jaksat nähä sen kaiken pahan aina uudestaan ja oot vierellä auttamassa. Hirveen moni ei olis siihen ryhtynyt. Enkä muutenkaan oo mikään maailman helpoin ihminen. Äkkipikanen vaikee vittupää varusteltuna todella lyhyellä pinnalla... Voisin luetella kaikki miun huonot puoleni mitä ite tiedostan ja ettii lisää, mutta sei ei muuttais sitä tosia asiaa, että sie oot miun ja jaksat miua.

En malta oottaa muuttoo omaan yhteiseen kotiin, miun ekaa ulkomaan reissuu. Sitä kaikkee mitä pääsen kokemaan elämässäni ekaa kertaa ja vielä noin mahtavan ihmisen kanssa! En tiedä ketä mie saan tästä kaikesta hyvästä kiittää. En usko sattumaan. Se ei turhauttavaa aatella, että tää kaikki olis vaan puhdasta sattumaa. Tää on jotain muuta, sillä kaikella on tarkotus.

Suuri pieni unelmani.

Monen vuoden ajan sisälläni kasvanut hieman hölmö haaveeni muuttuu todellisuudeksi parin viikon päästä. Saan elämääni pikkuisen piikkipalleron Fredin aka Reino Von Luciferin. Pikkuherra oli aikamoinen yllätysvauva. Keskiviikkona sain viestin kasvattajalta, että hänellä on kolme vaapata siilivauvaa. Mukaan lukien min ihanainen Fredini, jonka kuvia oon tiiraillu jo pitemmän aikaa. Torstaina sitten lähettiin Esan kanssa ajamaan kohti Helsinkiä kattomaan tätä pientä suurta ihmettäni.

Sain pikkuisen syliini ja turvallisuuden tunnetta ylläpiti Fredin tuttu fleecepeitto omineen ja tuttuineen hajuineen. Ei mennyt kuin joku vartti ku peitto tippu pois, pieni matoimuri oli nimittäin aika eläväinen eikä arkaillu yhtään. Meistä tuli heti kaverit, eikä Fredi menny kertaakaan palloks. Oikein tyytyväisenä vipelteli miun niskassa ja reissun päätteeksi pikkunen simahti miun syliin. Olin maailman onnellisin ja muutaman kyyneleenkin tirautin vaikka yritin olla tunteilematta. Hymy ei meinannu hyytyä millään. Eikä se ihan pelkästään johtunu piikkipallerostani.

Oon tässä jo pienen hetken ettiny itelleni uutta kotia, mutta yksiöt on aivan helvetin kalliita. Tätä samaa asiaa ongelmoin autossa ku oltiin Helsinkiin ajelemassa Esan kanssa. Esa oli hetken hiljaa ja sitte aukas suunsa "oon tässä vähä miettiny... Mie ainaki jaksaisin kattoo siua ja siun perseilyy 24/7, se ei olis mikää ongelma. Päinvastoin. " Keskustelu eteni ja hymy miun naamallani leveni. Illalla kun päästiin kotiin asti sain onnellisena käpertyä miun rakkaimman ihmisen kainaloon ja yhessä selattiin vapaita asuntoja sekä kirjoteltii muutamat hakemukset. Kaikki on menny hirveen nopeesti, mutta miua ei pelota mikään. Miun ei tarvi seisoo tääl yksin ongelmien keskellä. Voin luottaa, että Esa on siinä vieressä ja auttaa, aina, ehdotta.

Se nainen, joka hymyili kun minä ensimmäisen kerran itkin.

Tänä äitienpäivänä en päässy äityliä halamaan joten tyydyin onnitteluun puhelun muodossa. Rupesin miettimää mitä kaikkee äiti on joutunu miun takiani kestämään. En oo ollu mikään maailman helpoin lapsi enkä myöskään mikään helppo nuori.

Äiti on öisin tarkistanu, että oon sängyssäni nukkumassa enkä lähteny vaikkapa juoksemaa junaradalle. Äiti on istunu hoitoneuvotteluissa. Vahtinu, että syön lääkkeeni kiltisti. Joutunu todistamaan ja paikkaamaan miun runneltuja käsiä ja jalkoja. Milloin mitäkii kohtaa miun kropasta mihi oon tehny merkkejä olemassaolosta. Miun äiti on hiton vahva nainen. Kertakaan äiti ei itkeny hoittareissa. Eikä muutenkaan menny paniikkiin missään tilanteessa. 

Me ollaa äitin kaa erillaisia siinä suhteessa, että äiti on järki-ihminen ja mie oon tunneihminen. Meillä ei ehkä ihan aina oo natsannu ajatusmaailmat yhteen. On räiskyny ja paukkunu. Mie oon pöllöilly oikein urakalla ja tehny typerästi. Silti äiti on äiti. Se ei oo mihkää kadonnu missään vaiheessa. Oon yrittäny työntää itteeni pois äitin siipien suojasta ihan vaan koska en oo halunnu, että äitin tarvis enää yhtään enempää kattoo miun tyhmäilyy ja elämän suossa rämpimistä. Mutta hölmöilyistäni huolimatta äiti kuuntelee miua ku oon hukassa ja takoo järkee miun päähän.

Otetaan aina välillä äipän kanssa yhteen. Voimakastahtoisia ku molemmat ollaan. Mutta osataan tarpeen tullen myös asettuu toistemme rooleihin ja miettiä, miltä toisesta tuntuu. En oikein osais kuvitella millanen mie oisin jos miun äiti ei ois just miun äiti. Koska paremppaa äippää mie en vois kuvitella, haluta tai saada. Äiti oli miun ja Kallen tukena ku iskä kuoli, vaikka se oli äitillekki hitoksee kova paikka.

On meillä äitin kanssa välillä ihan hauskaakin, ku ei sotakirveiden kanssa heiluta. Saa nähdä miten yhteishenki pysyy kasassa perjantaina kun pääsen äitykkää auttamaa työmaalle, koska olen näköjää periny mammalta tapani juhlia. Äitin vahvinta lajia ei taida olla vieläkään firmanjuhla. Voi mikä party animal! :D

Paan peliin tän paskaisen sydämen.

En oo hyvä ihminen, juokse pois vielä kun voit. Oon tehny paljon pahaa ja rikkonu montaa ihmistä vastaan. En taho satuttaa siua ikinä, joten juokse. Niin mie siua käsken ja uhmaten painat pääsi miun syliin, hipsutan siun hiuksen kiharoja ja nukahdat. Olen hetken vain siinä. Hengitän, silitän hiuksiasi ja tuijotan siua, todetakseni, ettet lähtenytkään mihinkään. Tasaisesti tuhisten nukut puoliks miun sylissä puristaen miun kädestä hymyillen. En osaa muuta ku itkee. Laskelmoin mahdollisuutta päässäni sille, että voiko tämä hetki, tämä onnellisuus, voidaanko me olla totta. 

Ennen ku sie urvelo tupsahit miun elämää olin halkeemassa moneen eri suuntaan. Ettimällä etin. Mutta sitte tuli aika rauhottuu, lopettaa se älytön kiire. Pari ihmistä on ihmetelly miten "kelpuutan" siut itelleni. Ja mie oon miettiny miten mie kelpaan siulle. Mutta vastaus ainaki miun kohalla on se, että riität miulle just noin. Omine vikoines, typerineen juttuines ja nörttimäisineen höpinöines. Kaikissa ihmisissä on vikoja ja myös se niinsanottu "rumapuoli", mutta rakkaus sanoo "olen nähnyt pahankin puolesi ja virheesi, mutta minä jään." Sie oot miun vieressä hymyilemässä krapula-aamuina ku näytön mörön perseeltä ja haisen paskalta, mutta oot siinä ja nappaat miun siun kainaloon jatkamaan unia. Ymmärrät miun paskaa läppää ja yleensä lähet siihen mukaan ihan kympillä. Toimistolla ihmettelet sivusta ku kofeiinipärinöissä hypin ja pompin kiljuen milloin mitäki. Jaksat miua niinäkin päivinä kun hymy on hukassa ja kyyneleet tilalla. Oot silti siinä, senkin insinööri roikale!

"Kello 18.16 on sammunut huopahattuisen partanaaman kultainen sydän"

Tuollasen viestin laitoin vuosi sitten ja soitin monta puhelua. Silloin ku äiti soitti kertoakseen iskän nukahtaneen olin Kuokkalan sillalla. Muistan sen kohan mihi pala miusta kuoli metrilleen. Tuijotin sitä samaa asfalttispottii koko puhelun ajan. Tänää aamulla polkiessani töihin pysähyin siihe samaan kohtaa tupakalle. Mittailin maisemaa mitä tuijotin vuos takaperin. Tänä vuonna oli kylmempi ku tasan vuos sitten. Silti laitoin itteni nätiksi aamulla, valitsin vaatteet tarkkaan ja pipersin hiuksia vähä pitempää ku normaalisti. Polttelin sikaarin ihan rauhassa ennen ku lähin sotkemaan kotoonta aamulla mihinkää suuntaan. 

Pelkäsin tätä päivää. Itkeskelin jo lauantaina aamusella ja sunnuntaina, mutta onneksi Esan viekussa oli turvallinen paikka vuodattaa kyyneliä. Viime yönäkin puski suru pintaan, mutta onneksi varaveikka Joonas suoritti suojelusenkelin virkaa ja paijas päätä, samalla muistutellen, ettei oo mitään hätää. Töissä meni ihan buenosti, mutta puolessa välissä se itku vaan tuli. Purin hammasta ja pystyin vetämään jokasen puhelun pirtsakkana hymyillen asiakkaille. Mutta puhelujen välit tuntu liian lyhyiltä ittesä keräämisen, mutta kuitenki liian pitkiltä, että olis ehtiny hengittää. Esa ilmesty miun viereen istumaa jossakin kohtaa yrittäen jutella miulle. Pidin suuni kiinni ja yritin kasata itteeni. Jossain kohtaa hirtti kiinni ja räjähin. Voi poika parkaa ku joutuu miun kiukuttelee kahtellemmaa. Rauhotuin ja sitte jo miun työpäivä oliki ohi. 

Julia oli oottamassa minnuu toimiston oven eessä alhaalla. Pyörin hetken vaimokkeen kanssa ja sitte suunnattiin Joonaksen kanssa satamaan istumaan sikaarien ja vuoden ekan pussi"kaljan" säestämänä. Hyvä tovi istuskeltiin ja nautittiin säästä. Miulla oli helppo olla ja hengittää. Kattelin taivaalle ja hymyilin. Muutama kyynel kirpos silmäkulmaan, mutta onnellisuudesta. Ei tää ollukkaa niin paha rasti, mie oon hengissä ja kaikki on hyvin. Ikävä on suuren suuri, mutta tässä kai se seinä on nytten mistä ikävä ei voi kasvaa.

Ikuinenkierre(kö) ?

Huomenna ois uuemman kerran aika vierailla lääkärissä juttelemassa. Jännitän ja pelkäänki hieman vaikka tää on ihan tuttua hommaa jo miulle. En mie oo niin pohjalla ku oon ollu. Miulla on päässä se pikkuinen toivon kipinä ja halua selvitä ja nähä se päivä ku kaikki on hyvin niin ku aikasemmin jo oonki kirjottanu. Silti elämä on hirmu vaikeeta. Väsymys ja epätoivo on suurena osana miun aamuja, päiviä, iltoja ja erityisest öitä. Tiiän, että oon taipuvainen masennuksee ja myös sen, ettei sitä oo koskaan hoidettu kokonaan. Oon yrittäny olla se surullisen kuuluisa superihminen ku olo on vähä kohentunu. 

Jos nyt vihdoin viitsisin olla kärsivällinen ja käydä hoidon läpitte kunnolla. Oon aika varma, että nyt jaksan sitoutuu tähän hoitoon. Tiiän, että tässä menee vuosi oikeestaa parikin vuotta, sen näkee sitte. Pitkä prosessi on edessä, mutta sen läpi on mentävä. Tahon kuitenki pystyy elämää normaalia elämää ja kestämää vastoinkäymisii. Haluun olla eritavalla vahva ku mitä nytte oon ollu. Tälle noidankehälle on vihdoinki pakko tulla loppu. Oon nähny unta elämästä ja nytten rupeen tekemään siitä unesta totta. Pikku hiljaa hajotan itteni osiks lattialle. Se miult hoituu ihan helposti. Sitten tulooki vastaa se vaikeempi osio. Sitte lähen kasaamaa ihteeni uuestaa. Paikkaamaa niitä kohtia mitkä on aikasemmin ollu liian heikkoja. Vähä niin ku veis auton katsastuksee ja katsastusmies kertoopi missä on vikaa ja mikä pittää korjata. Tää tyttö mennee kohta läpitte ja saa loppu elämäksee leimaa ettei tartte tämmöttisii katsastuksii ennää tehhä.

Tein kanssa tossa pari iltaa sitte päätöksen koskien ens maanantaita. Suunnittelin jo pitkää, että sen päivän vaa itken, nukun tai vedän kalsarikännit. Sitte ajattelin, että hitto, mitäköhän se isäukko siitä ajattelis? Ymmärsin, pienen perseelle potkasun jälkee, ettei iskä haluis miun tekevän mittää tuommosta. Sanoin töissä, että laittaa miulle kuitenkii vuoron maanantaille ihan normaalisti. Oon melkee satavarma, että iskä haluis miun olevan se sama sisukas pikku perkele ku muinaki päivinä. Aattelin, että en ala vääntämää väkipakolla mittee itkuu. Oon vahva. Tiiän, että isukki tullee olemmaa maanantaina ja sunnuntainakii jo enemmän mielessä ku muina päivinä, mutta mie kohtaan sen päivän hymyssä suin. Kuitenki siihe päivää vuos sitte loppu huoli, tuskanen olo ja pelkääminen. Mie sain enkelin taivaalle kahtommaa miun perää ja mahollisuuden aina jutella jollekki. Miun karvakorvaniki on luvannu olla koko viikonlopun miun kanssa. Tiiän, että herra on varmasti huolissaan, muttei ala hössötämää koska miulla palais käpy totaalisesti ja rupeisin murisemaa. Siinäpä oliski sitte lepyttelemisen ja suklaalla lahjomisen paikka vimosen päälle.

Olisiko onneni tässä?

Mittailen siua katseellani samalla ku oon käpertyny kainaloon pääni painettuna siun rintakehää vasten. Katson tarkkaan kaikkea mahollista mitä just siinä hetkessä voin. Ahmin onnellisuutta itseeni just siitä hetkestä, niin ku nälkänen lapsi joka ei oo vuotee nähny ruokaa. Tunnen siun hengityksen miun poskea vasten, siun käden miun ympärillä ja toisen käden leikkimässä niskassa miun hiuksen haituvilla. Nostan välillä miun päätä ja tuijotan siua hetken. Hymyilen typerästi. Sie huomaat miun tuijotuksen pimeän läpi. Otat tiukemmin kiinni ja suutelet vahvasti, omistavasti, mutta kuitenkii samalla niin pehmeesti. Kuulen siun sydämes lyönnit, tän hetken on pakko olla totta. "onks siinä hyvä olla?", sie kysyt. Möngertelen vielä lähemmäs siua, niin lähellä ku pääsen. Hengitän syvään rauhallisesti ja puhalan kaiken pahan ulos. Tiiän, että se riittää vastaukseks.

Mietin, että mitenkäs tässä näin kävi. Ja missä ihmeen välissä? En oo oikein varma, enkä muista, mutten myöskään valita. Muistan sanoneeni toiselle työkaverilleni ekoina päivänä ku sie palloilit yhtä aikaa toimistolla, että "toi uus tyyppi on tosi omituinen". Silti löysin itteni siun seurasta iltasin töitten jälkee. Vähän ajan päästä myös ennen töitä ja jälkeen. Ja sitte iltasin nukkumasta siun vierestä, mistä sitte sain aamulla herätä.

En kuitenkaa aatellu häitä suunnitella ens kesälle enkä seuraavallekkaan. Oon takertunu kusipäisiin ihmisiin ja väkisin ettiny ihmistä joka vois ehkä mahdollisest jaksaa katella minuu. On ne jaksanukki, mut aina vaa hetken. Sit on löytyny joku parempi, nätimpi ja hauskempi. Se ei oo toiminu. Ymmärsin, että väkisin ei voi ettiä. Kai jostain Tinderistäki voi löytää elämäsä prinssin, mutta minä otin rakkaasta veljestäni mallia ja menin töihi, heh heh :D

En mie tiiä yhtää miten tässä käy, mutta ainakaa miua ei ahdista taikka jännitä. Kaikki on rentoo ja turvallista, toimivaa. Eikä miulla oo mihinkää kiire. Annan ajan näyttää mitenkä tulee käymää, toivottavasti hyvin.