Uupumus.

Rauhattomuus ottaa minut valtaansa. Hyökyaallot hakkaa mieleni reunoja vasten. Päässä pyörii, silmissä sumenee. Huudan, räjähdän, hajoan ja mitä typerimmän asian takia.

 Istutaan Henrin kanssa hiljaa autossa. Sisälläni kiehuu. Miksi miun piti taas olla tommonen? En tiiä, voiku tietäsin. Ajetaan pimeässä tuttuu mutkasta tietä, keskellä ei mitään. Tän kaiken pimeyden pitäs rauhottaa, muttei se rauhota. Henri ajaa seuraavalle bussipysäkille. "Kulta, mikä nyt tuli?", kuuluu epäröivä ääni vierestäni. Tiuskaisen vain, että haluan kotiin NYT. Pidättelen itkua.

 Viimeinkin päästään sinisen kodikkaan talon pihaan. Vajoan syvemmälle auton penkkiin, painan pääni vasten ikkunaa, vetäydyn aivan toiseen reunaan, niin kauas Henristä kuin vain pääsen. Tunnen olevani hirviö. Miten kukaan on voinut ikinä rakastua minuun? Henri ottaa kädestäni kiinni ja silittää. Pystyn rauhoittumaan hieman. Noustaan ulos autosta, halataan ja pyydän itkuisena päästä nukkumaan. En jaksa tehdä ruokaa, en syödäkkään. Haluan vain nukkumaan. Niin mie pääsenkin. Henri rauhoittelee, tekee kaiken sen eteen, että voisin hengittää edes vähän helpommin.

 Tiputan tavarani eteiseen, raahaan pienen mustan karvaisen laukkuni mukanani yläkertaan, se tuntuu painavan niin paljon. Heitän enimmät vaatteet lattialle ja sukellan isoon sänkyyn tyynyjen ja peittojen keskelle. Tärisen. Minua pelottaa. Henri tulee viereeni, kaivaa minut esiin peittovuoren alta, möyrii viereeni ja silittää niin kauan, että vastaan tasaisella tuhinalla olevani unessa. Herään pari kertaa itkuisena painajaisesta, mutta Henri paijaa ja silitää joka kerta niin kauan, että nukahdan. Minulla ei ole mitään hätää, koska Henri on siinä. Ulkoa kuuluu koiran vaimeaa haukkua. Se rauhoittaa. Ihan ku olisin taas pieni, asuisin isän, äidin ja Kallen kanssa saman katon alla. Niin kuin ennen. Ihan kuin kaikki olisi hyvin tämän hetken. Nukahdan taas ja herään vasta aamulla. 

 Kello on yksi iltapäivällä. Itken hysteerisesti ja Henri nousee vierestäni. Saan luvan nukkua vielä vähäsen. Kolmelta Henri saa minut hereille uudestaan. Itken. Väsyttää niin paljon. Pidän peitoista kiinni. Tahdon jäädä sänkyyn. Nukkua vain. Koko päivän. Ehkä kaksikin. Ainakin viikon. Loputtomasti. Henri silittää, nukahdan hetkeksi, herään taas, itken ja nukahdan uudelleen. Tappelen itseni kanssa,  Henri maanittelee parhaansa mukaan minua nousemaan ylös. Hieman neljän jälkeen pääsen ylös sängystä. Monen kyyneleen jälkeen olen tolpillani. Ja koko tämän pienen sodan ajan, jonka kävin omaa mieltäni vastaan Henri oli vierellä ja kannusti jaksamaan. Sama toistuu seuraavana aamuna ja seuraavana ja todennäköisesti myös ensi viikonloppuna. Pahempia on arkiaamut. Vain minä ja oma mieleni. Ei ketään joka olisi oikeassa ja antamassa ohjeita, joiden tietäisin olevan järkeviä.

Isä, mulla pullopostia ois, voisitko hakea mut täältä pois?

Et katso silmiini, vaan suoraan minusta läpi.
Et löydä sanoja, ne ovat mieleltäsi piilossa.
Vanha sairas mies tuijottaa sikaaria, joka ei enää pala,
silti yrittää keuhkoihinsa imeä pehmeää savua.
Siinä sinä nyt olet.
Isäni.
Minua pelottaa, voisitko ottaa minut syliisi?
En tiedä, onko se enää ikinä mahdollista.
Nyt minä talutan sinua,
etsin eteesi turvallisen reitin.
Olet siinä, aivan lähellä.
Mielesi on jossain liian kaukana.
Kesken lauseen itket.
Pelkäät ulko-ovea.
Oikeastaan sitä,
kuka sieltä on tulossa.

Et tunne kosketustani.
Näet vain käden kädelläsi.
Pelkäät, että sinut hylätään.
Isä rakas, kukaan ei voi ymmärtää,
kuinka paljon haluaisin,
sinun vielä kerran
halaavan minua takaisin.

Toivon olkapäällesi istumaan enkelin.
Rukoilen puolestasi.
Jos joku kuulee hiljaisen pyynnön,
ymmärrä, että pieni tyttö tarvitsee vielä
tuota sairasta miestä.

Rikoit minua vastaan.
Sinulla ei ollut minulle aikaa.
Mutta minä en sinua hylkää.
Siinä kohtaa olemme erillaisia.

Isä taistele, vaikka minä en edes tiedä,
mitä vastaan sinä sodit.>

Mielen murtaja

Antaisitko minulle hetken aikaa,

puhaltaa pois pahaa ilmaa.

Sekunniksi unohtaa maailman.

Nielen kyyneleet,

ja selkäsi takana syljen ne pois.

Rikon mieleni, rikon hymyn.

Piilotan sirpaleet,

hautaan surun silmiesi edessä.

Et saa nähdä heikkouttani,

koska en itsekkään sitä halua.

Lennän.

Karkaan.

Katoan.

Et sinä minua halua varusteltuna surulla,

koristeltuna mustilla ajatuksilla.

En löydä tälle sanoja, niitä ei oo. Kyyneleitä löytyy ja ei tuu loppuu.

Pelottaa.

Oon vahva.

tarpeeks vahva?

Enkö mie vois kerrankii olla tarpeeksi jotain.

Nään mustaa, valkosta ja harmaata.

Taas.

Antakaa jooko anteeks miulle.

En ehkä ookkaan super ihminen.

Ällötys.

Oon vältelly sitä viimeseen asti. Siitä tulee vaan paha olo ja paha mieli. Se lamaannuttaa aina. Lannistaa ja repii maahan. Tuhoaa miut sisältä, repii rikki kokonaan. Ne numerot, ne merkitsee sitä miulle; liian suuri. Ei pitäis? Ei sen tosiaan pitäs olla ongelma. Voisin olla tyytyväinen itteeni mikä kokosena vaan, mutta ei se innosta mua. Tahtoisin olla jotain vähemmän ja jotain enemmän, mutta kun on laiskaläski ni ei jaksa tehää mitää sen eteen, että ois sellanen ku haluaa olla. Voivottelen ja itkeskelen vaa, joka tekee miusta omissa silmissäni viel asteen verran säälittävämmän. Ristiriita.

Sisälläni kuohuu, mutta sinä näät silmistäni tyynen valtameren.

En osaa sanoa, että mikä tämä tämmönen tunne on. Tää on tuttu. Tää on voimakas, tää on loputon. Sisälläni palaa, joku voima huutaa. Olo on jännän rauhallinen, mutta kuitenkaan en oikein osais olla paikallani. Tunnen itteni pieneks, hyväks, mutta kuitenkin niin suureks ja mahtavas, että voisin ylittää itseni tunnin aikana noin kuusikymmentä kertaa. Voisin hajota palasiks, samassa hetkessä kasata itseni ja nauraa.

Rakensin sisääni heikon ja heiveröisen lasiperhosen. Muovailin sen huolella, värittelin, kirjailin. Se muuttuu koko ajan todellisemmaksi, kohta se osaa lentää. Olen rakentanut unelman. Ja olen siitä ylpeä.

Olen onnellinen juuri nyt, mutta vuoden päästä olen onnellinen eri tavalla. Ihan niin kuin olet nyttekin eri tavalla onnelinen kuin vuosi sitten. Ja nyt juuri tajusin myös sen, että juurikin vuosi sitten tapasin ensi kertaa ihmisen, josta tuli miulle kaikista tärkein. Koko miun maailma. Vieläkii naurattaa, ku miun mieleeni on vahvasti jääny miun ja Henrin ensimmäinen kohtaaminen, voi luoja! Tunsin itteni niin pieneks siinä hetkessä, mutta Henri oli niin ujon sulonen, että meinaa ihan punastuttaa nyttekii. Samaan aikaan, noloa, sulosta, herkkää,lapsekasta, saavuttamatonta ja niin ihanan todellista!

Laalalaalalaa, en muista enää pätkääkää siitä, mitä piti kertoa ja kirjottaa, hupsista, hukuin juuri utuiseen rakkausmaailmaani o: Eipä ole ensimmäinen eikä todennäkösesti viimenenkää kerta. Voisin ikävöidä rauhassa omaa kultaa ja lenkin jälkeen palkitsen itseni palalla suklaata, koska no suklaa? :3

ikävän kyynelistä poskella,

niistä tiedän, että rakastan.

sormenpääni palaa,

muuttuu tunnottomaksi kaikelle muulle

kun en saa sua koskettaa.

Iskän pumpula.

Se mie olin pienenä. Viimesen päälle iskän tyttö. Vaikka iskä ei ikinä lupauksiaan pitäny, sillä ei ollu aikaa miulle ja vaikka iskä tuppas syyttämään mua mitä ihmeellisimmistä asioista, mie jaksoin uskoa siihen, että iskä muuttuu. Semmoseks ku muiden iskät oli. Iskä oli tärkee ja rakas. En oikein enää osaa sanoa, että miksi. Iskä vaan oli. 

Nyt ku oon vähä vanhempi (kyllä jo aikasemminkii) ni iskä aina osti miulle kaiken, kai jotenkii pitääksee miut lähellä tai korvataksee sen töppöilyjä. Sen oon koko ajan tajunnu. Omatunto ei miulla pahemmin huutanu tai kolkuttanu koska oonhan  mie tuolle nykyään niin tuntemattomalle miehelle sukua. Senpä takia otin sen kaiken vastaan. Osasin pyytää ja kinuta hyvinpitkälti kaiken mitä halusin. Lopulta mie sain sen. Aito rakkaus oli hukutettu ja peitelty materialismin alle. Jos sitä niinsanottua rakkauta koskaan miun ja iskän välillä on ollukkaa. Jos on ollu ni se on taitanut olla yksipuolista. 

Sitte miulle riitti. Kattelin iskän touhua aika pitkään, annoin anteeksi ja uskoin, että muutos on tulossa. Niin se tulikii, pahempaan suuntaan tiettävästi. Iskä kuulemani mukaan rikko sen ainoon lupauksen, jolla oli melkeimpä elämää suurempi merkitys miulle. Ja itse annoin iskälle lupauksen vastineeks oman sanani, "sen jos tän lupauksen rikot, oot miulle kuollu ihminen". Ehkä vähän tuomitsevaa, mutta se ihminen on saannu liian monta kertaa 'toisen' yrityksen ja liian monelta ihmiseltä.

Oon ollu kohta kolme kuukautta pitämättä mitään yhteyttä tuohon mieheen. Kävi jo mielessä poistaa tai muutta iskän numero puhelimesta. En haluis oikeestaa muistaa koko ihmisen olemassa oloa. Ehkä vähä julmaa jonkuu mielestä, mutta miks arvostaa sellasta, joka käytti aikasa lapsien sijasta viinaan ja valheisiin. Puhelimen loki näyttää punasta suurimmaksi osaksi. Vastaamaton puhelu; iskä. Se siellä lukee ainakin viisikymmentä kertaa. Pari viikkoa sitten, joku soitti miulle ja kysy iskää. Mietin hetken nimeä, oliko se edes tuttu? Meinasin jo sulkea puhelimen ja sanoa, etten tunne kyseistä henkilöä, kunnes tajusin, että se on faija. Tai soittajakii ihmetellä ku niin pitkään mietin. 

Miun ollu paljon helpompi olla näin. Ajattelematta koko ihmistä. Sillee faijakii on varmaan miettiny miusta ku oon ollu pieni... En halua olla siihen enää yhteydessä. Eikä iskälläkää ollu aikaa miulle ku olin pieni, ni miks sillä nyt olis? Liian monta kertaa oon antanu anteeksni, enää en koe tarvetta sellaselle. Pilatkoon ihminen elämänsä, enää en anna sen minuun vaikuttaa.

Iskän syli oli miulle turvallinen paikka pienenä kaikesta huolimatta. Rakastin ja välitin siitä hassun näkösestä parrakkaasta miehestä ihan tosissani. Mutta samanlaista lapsuutta en omille lapsilleni sitte joskus tulevaisuudessa haluu. Eikä ne sellasta jouduu kokemaan, se on jo selvää.

ouch! I have lost myself again.

Mie tahtois just nytten muuta ku olla yksin oman mieleni kanssa. Vaikka tiedän, ettei se ois yhtään hyvä juttu. Ainakaa pitemmän päälle. Haluisin vaan olla pieni. Huomaamaton, sallii itelleni jotain hyvää. Muttei liikaa hyvää. Tuskin loppupeleis oonkaan sen arvonen. Minkää arvonen? kuka tietää... Mistä nää ajatukset taas tulee? Kuka ne miulle taas työns? Miun päähän ne ajatuksen. Kuka päästi mun suusta ne sanat, "mie haluisin vaan pois.." Ei näin voi käydä enää. Tappelen tätä vastaa, itteni kanssa taas pyörin mieleni sisällä kehää. Vaikka lupasin, etten enää koskaa ajautus tähä tilanteeseen, että nään vaihtoehtona, sen, että poistuisin täst maailmasta. On huojentavaa itelleni, että se lukee nyt tossa. Tilanne ei siis ole niin paha ku se vois olla. Voisin pitää sen ajatuksen sisälläni, vaalia, valmistella, hieoa, sitä. Tehdä siitä kauniin itselleni. Ei se on ruma ajatus. Mutta silti sitä ajattelen, pikkuhiljaa siihen totun taas.

Huomasin sen tänään. Pitkän ajan jälkeen. Peilistä ei enää katsonut joku, jolla oli mielestäni arvoa. Siellä oli olento, joka hieman etoi minua. Lapsekkaan näköinen, pyöreä, mauton kuva. Sen minä näin. Näin itseni. Haluisin taas olla jotain ihan muuta ku oon.

Ja tiiän sen, että mie reagoin tällee ku miua pelottaa.
Haluisinki tietää, että mitä mie nyt pelkään?