Ihmisii tulee ja menee.

Pikku hiljaa alkaa hahmottaa, et keneen voi tosissaan luottaa ja keneen ei. Paskan puhumista, selkään puukottajia ja muuten vaa jostain katkerii ihmisii. Asuntolaelämä ei aina oo unelmaa. Pikkasen ku mokaa ni joukko ihmisii käy henkisest kimppuu. Osaan hienostee tehä tilanteesta ku tilanteesta itelleni tukalan. Voi vittu. Mutta kaikella on aina kääntöpuolesa. 

Samalla ku tajusin, että pariin ihmiseen ei voi enää luottaa, yks yllättävä ihminen todisti mulle, että se ei haluu ku auttaa mua ja olla tukena. Se persoona, ketä pidin ihan hölmönä, semmosena kenen kaa voi aina apinoida ja muuten vaa päristä, olikii huolehtiva persoona. Vahingossa avasin suuni siitä, millasta miun elämä on ennen ollu, tällä kertaa se kannatti. Yksi veli lisää. On niin outoo, ku joku haluu olla tukena ja auttaa ilman mitää kusetuksen makuu. 

Torstai iltana mulla keitti ihan kunnolla. Pari pientä sanaa voi sattuu aivan vitustee. Oisin hajonnu Monninkylää, mut Fliinus vei mut pois sielt. Sain vaan puhuu, purkaa koko sydämmeni, Flinkki kuunteli ja yritti auttaa. Ei se paljoo osannu takas sanoo. Ainakaa silloin, mut aamulla soi puhelin. "jäin miettii sitä mitä puhuit.." Mua oli oikeesti kuunneltu. Ja sain kuulla ne sanat mistä ystävän tunnistaa "kai sä näät sen, että mä yritän ymmärtää sua, eikä se loppujen lopuks oo kovin vaikeeta" Olin sanaton.

Nyt tiiän kenee voi luottaa ja kenelle kannattaa vaa olla mukava, eikä mitään muuta.

Mulla on monta hyvää ystävää, veljiä ja ihana oma rakas, joka saa miut tuntee itteni arvokkaaks. Kohta alkaa työssäoppimiinkii ja pääsen pariks kuukaudeks pois Monninkylästä. Elämä jatkuu vaikka välillä tuleekii sukellettuu epätoivoon.

ei vain sanoja.

pysytään tässä hetki hiljaa.

hukutaan ikuisuuteen.

ei mitään tarvetta juosta ajan kanssa kilpaa.

pidä musta kiinni, muuten nousee kokonaan ilmaan.

saat oloni niin keveäksi.

sua saan syytän mun hymystä.

äänettömästi pyydän,

"älä mun anna enää mitata henkisen mereni syvyyttä"
saanhan olla paikallani, juuri tässä,
ilman kiirettä ja vaatimuksia olla jotain muuta.
tiukennan otettani pikku hiljaa.
vedät mua puolees.
oon altis sulle, sun kiltteydelle.
löysin roskan seasta helmen.

tämä outo, uusi tunne.

Tunnen itteni huonoks, tavallaan. Idiootiks, petturiks, pahaks ihmiseks. Vaikka tasan tarkkaan tiiän, että valitsin oikein. Olin tavallaa itsekäs. Tiiän myös sen. Mulla on huono omatunto täst koko jutusta, mut tosiasiassa oon onnellinen näin. Pelkäsit hetken, että olin muuttunu taas tunnotomaks. Luulin, että mun pitää aina olla suhteessa se vahva, se joka pitää huolta. Totuin lyhyes ajas siihe. 

Sitte huomasin, että se ei ollu totta. Mun elämään vähä salakavalast ilmaan ihminen, joka arvosti mua ja hyväksy mut. Ja tää oli sellanen persoona jolla oli rohkeutta näyttää se. Sanoja voi aina sanoo, mut teot todistaa. 

Mut tää kaikki kuitenkii muutti mua. Oon taas vähä arempi, pelokkaampi, heikompi. Tipuin jo askeleen kohti pohjaa. Se ei ole kuitenkaa kenenkään muun syytä kuin itseni. Olisi pitäny jo aikasemmin tajuta, että semmonen suhde ei toimi, missä molemmat on hukassa. Jossa toinen välittää, sanoo sen ja toinen ehkä välittää, mut ei osota sitä millää tavalla.

Nyt mulla on taas oppimisen paikka edessä. Saan opetella siihen, että musta pidetään huolta. Pitää oppia kuulemaan kohteliaisuuksia. Siihen, että joku pitää tiukasti kiinni. Pitää tottua siihe, että oon olemassa jollekin koko ajan. Enää mua ei unoheta viikonlopuiks ja lomiks. Kohdella ku esinettä, enää en oo taakkaa tai velvollisuus. Enää se en ole minä, joka aina pyytää anteeksi, se jonka niskaan kaatuu molempien huolet. Ei enää ikinä. Tuntuu oudolta, sillä tällee tän pitäs mennäkkii. 

ja jälleen kerran mun aika alkaa elämään murehtimisen, voivottelun ja pelkäämisen sijaan.

hautaan mieleeni sinut, 2012

vuosi 2012 oli rankin ikinä. Mut samalla palkitsevin.Opin itsestäni paljon uusia asioita ja löysin sisältäni semmoseia puolia, joiden luulin hukkuneen jo aikajoa sitten. 
Opin elämään. 
Näkemään kaikessa jotain positiivista. 
Muutin asuntolaan.
Alotin uuden elämän.
 Nauroin.
 Itkin.
 Huusin.
 Rakastin.
 Yritin tappaa tunteet.
 Olin vaikee ihminen.
 Olin tyytyväinen itteeni.
 Olin vitun kusipää homo.
 Olin onnellisempi ku koskaan.
 Tutustuin moneen uutee ihmiseen, suurimmasta osasta sain itselleni luotto ystävän.
 Sekaannuin vääränlaisii ihmisii. 
Haluisin kuolla. 
Hävitin pankkikortin ja dösäkortin.
 Tappelin omaa itteeni vastaan.
Hankin itelleeni vaikeuksia.
Häpesin itteeni.
Nauroin itelleni.
Yritin olla täydellinen, en onnistunu siinä
nautin kesästä.
Sain henkisesti turpaani.
Löysin itelleni monta uutta 'veljeä'
En osannu vihata.
Kävin Lapissa.
Voitin itteni.
Olin kuningasmies. (okei, oon vielkii)
Ymmärsin, että musta välitetään.

kaikkee viime vuotee mahtukii. Mutta se vuosi sai myös täydellisen päätöksen. Paras uus vuos ikinä. Enää mun ei tarvii pelätä uutta vuotta. Se ei oo enää paha asia. Hetkellinen epätoivo vaihtu onnellisuuteen. Ku joku jaksa elämästä loppuu ni toinen alkaa. Niin se vaa menee ja meni. Uuden vuoden aattona sain tuntee itteni arvokkaammaksi ku koskaa aikasemmin. Rakettin paukkuessa ja valaistessa taivasta sain välittömästi vuoden ensimmäisen suudelman. Vähä myöhemmin mun korvaa kuiskattiin uuden vuoden lupaus; "mä pidän susta huolta.." Tää vuos alko siis täydellisesti. Olin hetkee aikasemmin ihan rikki, mut oli hajotettu palasiks koko muun maailman etee. Todellisuudessa samalla ku oon ollu rikki ja mua on hajotettu, mua on alettu myös korjaamaa. 

Viimesen kuukauden oon pitäny sisälläni outoo tunnetta. On iteltänikii salaa vertaillu kahta ihmistä. Mulla kesti tajuta, että kuka oikeesti välittää. KUKA USKALTAA VÄLITTÄÄ. Kuka on mulle kiltti ja hyvä. Tein päätökseni. Mulle on sanottu, et tein ihan oiken, mut silti tuntaa pahalta, vaikka näin on hyvä. Saan kaikesta ongelman, tiiän sen. 

Sekavaa tekstiä, pahoittelen. Mutten osaa pukee ajatuksii sanoiks taaskaan. Mutta joka tapauksessa toivon kaikkee hyvää vuodelta 2013. Ja ihmiset rakkaat, tehkää vuodesta 2013 just se sun vuosi. Nauttikaa, eläkää tätä elämää :) 

Lähen karkuun tätä kaikkee.

ajatusmaailmani tällä hetkellä: gsdfgsfadkasdfsgl


Ei aina mee niin ku elokuvissa. Tai sitte tää on vaa harvinasen paska leffa. Mitään järkevää just nyt ei mun päähän mahu. Ei mitään. Äsken kävelin yli 3 tuntii ulkona ja yritin ajatella siit ei tullu mitään. Jotenkii vaa lopulta ajauduin siinne, minne aina ennenkii. Niille samoille puisille rappusille istuun. Just niille, mitkä on rakennettu siihe penkkaa, sillan vieree, joka kulkee junaradan yli. Siin mä istuin ja yritin ajatella. Liian kauan oon haudannu pahan olon tekohymyn alle, taas. Liian pitkää nielly kaiken mikä on satuttanu. Nyt se kaikki ottaa vallan. Yritin paikkaa kaiken, pyytää anteeks. Siit ei tullu mitää. Mulle sanottii, et asiat ratkee. Juu niin ne teki mut saatana ku vedin taas solmuu tän elämän.

Ehk tän kaiken tarkotus on vaa jotenkii hajottaa mut. Pieniks palasiks, ni mun helpompi hävii tuulen mukaa. Kaus pois täst kaikest, kadota, hävitä, lopettaa olemassa olo. Kukaan ei enää oo pitäs mun puolii. Se on me, myself and I, vastaan maailma.

Nyt tunnustan. Kaikki ei todellakaan oo ollu koko aikaa niin hyvin ku oon ehk antanu olettaa. Aika usein oon ollu ahistunu, niin koulussa, kotona, ku asuntollassakii. Kaikki on alkanu vähä repeilee, mut oon saanu hienostee pidettyy itteni koossa. Helpompi miun kyl on ollu olla asuntolassa. Siel saa sen oman tilan ja rauhan ku sitä tarvii. Saa koota ajatuksii, ees yrittää. Ei koko aikaa tarvii ollu ilo turvas.

fuck my life. muuta en enää osaa sanoo

Unelmaa välil vaikee elää.

Jos mun on joskus ollu vaikee nähä mun omii ajatuksii ni nyt se on sitte tosi vaikeeta. Miks menee aina sillee, et hetken kaikki on hyvin ja sitte eteen tulee jotain, mikä tekee kaikesta vaikeeta. Pienisuuri ongelma. Olin onnellinen, tosi onnellinen, hetken. Sitte tuli mutkii matkaa. Ne mutkat suoristettii ja kaikki oli taas hyvin. Olin onnellinen oman rakkaan kanssa, opittiin puhumaan asioista. Mut nyt kuitenkii mietin, että ehk rynnättii tähä suhteesee vähä liian äkkii. Oon alkanu ajattelee, et pystynkö kumminkaa kannattelee just nytte muuta ku itteeni. Tarvisin mun rinnalle semmosen ihmisen, joka on sujut ittensä kanssa. Must tuntuu, et tää ei oo semmonen. 

Välitän ja rakastan, mut pelkään, et täs suhtes musta ei välitetä tai rakasteta. Koska oon just semmonen ihminen, ketä on helvetin vaikee rakastaa. Mussa on omat virheeni, sen takii mun kaa on vaikee elää. En haluu särkee tän viattoman, kiltin ja ihanan tapauksen sydäntä. En todellakaan, mut toisaalta en tiedä pystynkö ite tähän, sittenkään. Sen kovan ja karkeen ulkokuoren alta löytykii haavoittunu ja herkkä poika. Se ei oo paha asia, ei todellakaan. Mut pelkään hajottavani Mikon.

Ehk tää ajatus tulva johtuu vaan välilmatkasta, ja ikävästä ja pelota. Tai sitte en vaan osaa elää unelmaa, koska siihen kuuluu kääntöpuoli.

Kumminkii pelkään syvällä sisimmässäni, että kuinka kauan oon hyvä ja kelpaan. Oon itekkii niin heikko, että tarviin sen, että osotetaan, että välittää.

En tiedä, mitä teen. Meneekö tää vaan itestään ohi tää tunne vai mitä ihmettä...?

Ymmärrys loppuu.

Ei se joulumieli sitte tullukkaa. Tuleeko se enää ikinä takas? Tää koko päivä on ollu ja tulee olemaa tuskaa. Kaikki ois ehk helpompaa jos ei tarvis esittää tekopirteetä ja ilosta. En vaa pysty tähä. Facebook on täynnä jouluntoivotuksii, tekstareit satelee "hyvää jouluu", mikää ei tuu tekee täst hyvää. Ei  mikään. En jaksa ees enää uskoo siihe. Olen negatiivinen nyt. Anteeks. Tää päivä vaan tappaa mua sisältä. Repii auki haavoja, joiden luulin jo muuttuneen vaa arviks. Jos nyt vaan pääsisin Mikon kainaloo turvaa tätä kaikkee, oisin onnellinen ja kaikki ratkeis.

Tukehun tähä kanelin tuoksuu.
Liikaa punasta.
Likkaa kaikenmaailman jouluvaloja.
Kaupallista paskaa.
Omapa on vikani.
Ku en osaa enää elää oikein tätä päivää.



Nii juu, joului vaa kaikille....