Unelmaa välil vaikee elää.

Jos mun on joskus ollu vaikee nähä mun omii ajatuksii ni nyt se on sitte tosi vaikeeta. Miks menee aina sillee, et hetken kaikki on hyvin ja sitte eteen tulee jotain, mikä tekee kaikesta vaikeeta. Pienisuuri ongelma. Olin onnellinen, tosi onnellinen, hetken. Sitte tuli mutkii matkaa. Ne mutkat suoristettii ja kaikki oli taas hyvin. Olin onnellinen oman rakkaan kanssa, opittiin puhumaan asioista. Mut nyt kuitenkii mietin, että ehk rynnättii tähä suhteesee vähä liian äkkii. Oon alkanu ajattelee, et pystynkö kumminkaa kannattelee just nytte muuta ku itteeni. Tarvisin mun rinnalle semmosen ihmisen, joka on sujut ittensä kanssa. Must tuntuu, et tää ei oo semmonen. 

Välitän ja rakastan, mut pelkään, et täs suhtes musta ei välitetä tai rakasteta. Koska oon just semmonen ihminen, ketä on helvetin vaikee rakastaa. Mussa on omat virheeni, sen takii mun kaa on vaikee elää. En haluu särkee tän viattoman, kiltin ja ihanan tapauksen sydäntä. En todellakaan, mut toisaalta en tiedä pystynkö ite tähän, sittenkään. Sen kovan ja karkeen ulkokuoren alta löytykii haavoittunu ja herkkä poika. Se ei oo paha asia, ei todellakaan. Mut pelkään hajottavani Mikon.

Ehk tää ajatus tulva johtuu vaan välilmatkasta, ja ikävästä ja pelota. Tai sitte en vaan osaa elää unelmaa, koska siihen kuuluu kääntöpuoli.

Kumminkii pelkään syvällä sisimmässäni, että kuinka kauan oon hyvä ja kelpaan. Oon itekkii niin heikko, että tarviin sen, että osotetaan, että välittää.

En tiedä, mitä teen. Meneekö tää vaan itestään ohi tää tunne vai mitä ihmettä...?