Mene pois.

Tänään on ollu semmonen päivä ku oon oikeesti joutunu miettimaä miks oon olemassa... ilman tulosta. Oon ollu ihan jossaaa muualla ku tässä maailmassa, oon hukkunu pääni sisää pitkäst aikaa. Tavallaa on helpottavaa ku on toivoton ja masentava olo. Voi levätä, unohtuu omaa mieleesä, ilman muita ajatuksia. Moni on kysy mikä miun on, mut ei oo mikää. Oon hukassa, eksyny hetkeks reitiltä siinä se. Oon tämmönen ehk huomennakii, mut sitte nousen taas, tiiän sen. En haluu jäädä tähä olo tilaa, mut nyt tarviin vaa tilan hengittää, levätä, muitutella itelleni mistä oon menny läpi. Tukehtuisin kai tavallaan jos olisin ihan koko ajan ilonen ja reipas, tarviin tän tunteen aian välillä. Oon eläny kohta melkee kolme kuukautta täysin ilman tätä olotilaa, nyt tarviin tän. Kuulostaa varmaa oudolta, mut tält miusta tuntuu. Haluisin itkee, mut taaskaa ei itku tuu, vaan sekalaista tekstii mitä sie just nyt luet.

Menneisyyteen ei voi vaikuttaa, pitää keskittyy tulevaan.

Tänää on 5. päivä. Illalla aloin kelaamaa sitä, aattelin, että jos itkin ahdistuksen etukätee pois, ni voisin päivällä olla ilonen ja omaitteni. Sitte huomasin jotaa outoo, itku ei tullu. Yritin ja yritin, mut yhen yhtäkää kyyneltä ei valunu mun poskee pitkin. Mietin kaikkia asioita, jotka on ollu mulle vaikeita ja arkoja. Kävin ne kaikki läpi, kaikki pelot, jokasen arven ja niiden syntytarinat, mut en itkeny. Mikää ei vaa koskettanu mua enää. Onnistuin keräämää mun harha-askeleet pois. Nyt, vihdoin ja viimein ymmärrän, että menneisyys on ollu ja menny. Sen ei tarvii vaikuttaa tähä päivää tai muhun mitenkää. Hyväksyn sen tosiasian, että oon tehny virheitä. Sellasia, joita en voi muuttuu, tai pyyhkiä pois. Sillä selvä. En enää kahlitse itteeni menneesee. Oon vapaa siitä. Ja miks en ois? Oonhan nyt uus ihminen. Oon menny niin monen jutun läpi, ja ne on muokannu mua. Oon muuttunu, kasvanu, oppinu. En oo se angstiteini, ei mulla oo ees enää samaa nimeä. On niin helpottunu olo. Oon taas askeleen lähempään sitä, että oon täysin terve. Ihan, ihan, täysin, täysin, kokonaan, kokonaan terve !!

Sisälläni tummia musteläikkiä.

Kyllä niitä on vieläkin. Pahoja piirteitä ja ajatuksia. Olen itsekäs, omahyväinen ja aivan hajalla. Taas. Palasina, rikkoutuneena koko muun maailman edessä. Olen haavoittuva, itse olen itsestäni sellaisen tehnyt. Olen taas liian painava, henkisesti, vajoan, katoan, häviän. Uudelleen ja uudelleen. Pidän kyllä kiinni, parhaani mukaan yritän selvitä. Joskus vaan pitää nollata tilanne ja pysähtyä. Muistot virtaa mun läpi, en voi tarttuu niihin kiinni, eikä nekään enää yritä takertua muhun. Miks oon tämmönen? Miks en voi muuttua.. Haluisin sitä nyt enemmän ku mitään. Olla erillainen,olla kiltti ja kunnollinen, semmonen ihminen, jota on helppo rakastaa. Semmonen kenen elämää haluttais kuulua. Mut mie en oo. Oon tämmönen. Miut on liian helppo lokeroida ja unohtaa sinne lokeroon, sen oon huomannu. Harvat uskaltaa porautuu miun sisimpää. Todennäkösest pelätään, sitä arpien peittämää kuorta. Jälleen kerran, ite sen oon aiheuttanu. En haluu kuitenkaa pitää meteliä itestäni. Se ois tyhmää olettaa, että ihmiset haluu tuntee mut. Miks kukaa haluis? Mie olen mie,- korvattavissa oleva henkilö.

Oon kuitenkii huomannu sen, että on tänään semmonen ku halusin vuos takaperin olla. Ihmettelen miks halusin tulla tälläseks? Tänään haluan olla jotain muuta, mut todellisuus on se, etten tuu koskaan olemaa täysin tyytyväinen itteeni. Luulisin, se tuntuu olevan vaa sula mahottumuus. Miks voisin olla tyytyväinen itteeni, siihe ei oo mitään aihetta. Tai sitte en voi/pysty/halua nähä sitä. Ihmettelen taas, että miksi niin. Haluisin olla luonteeltani virheetön, mutta mitä enemmän yritän, sen paskemmaks sisältäpäin muutun.

Nyt jos vaan saisi itkee monta tuntii putkee, niin kauan, että pää ois kipee. Sen jälkee voisin vaa olla puhtaampo, parempi ihminen. En vaan enää pysty kunnol itkee. Tää on pelottavaa. Ennen itkemiin oli ratkasu kaikkee, se helpotti. Mut mitä teen nyt? En voi vaan sivuttaa pahaa oloo, se on ns "sairastettava" jotenkii ja sitte voin olla taas normaali, ilonen ja pirtee.

Oonko mä sekasin ku kaikki on hyvin?

Oih, perjantaina oli ihana bussimatka ku ei tarvinnu olla yksin. Satunen matkasi samal bussilla miun kanssa Kouvolaan ja jatkoi siitä sitten taivaltaan kotia kohti eli Mikkeliin. Kouvolasta miut Kausalaan kyyditsi Jari. Ei kyl käyny missää vaihees mielessäkään, että Jarska tulis Scanialla mua hakemaan mut eipä se mitään. Keräsin hieman katseita kun kipitin reppu seläs ja kannettava kainalossa Kouvolan assan pihassa. Sitten pärähti rekka kadun varteen, kiipesin kyytiin, nostin jalat ylös ja jatkoin dataamista. En oo ollu pitkää aikaa Scanias repsikkana, voi kuinka mukavaa se olikaa piiiiitkästä aikaa. Puhuttii Jarin kanssa sekavia, laulettiin iskelmää ja pidettii kannettavien kokoontumisajot.

Illalla otin suunnaksi Valtosten kartanon. Kävelin katulamppujen valossa, hengitin raikasta pakkasilmaa ja kuuntelin musiikkia. Täydellistäkö? Siinä samalla sai miun rakas snoukkatakkinikin talven ensimmaisen kosketuksen. Kun pääsin perille kartanolle sain lämpimän halauksen aidolta ja alkuperäiseltä Satulta :3 ♥ Vähän aikaa pyörittiin kartanolla ja sitte aloitettiin eskimoretki takaisin Kausalaan päin. Hömöpettiin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Tulin himaan melko aikasin. Ainakin niin aikasin, että sain syöpötellä iltapalaa Ponkun kanssa. Tai siis pikku neiti söi ja mie kuuntelin sen tarinoita. Mistä ihmeestä se lapsi repii ne juttusa? En ymmärrä. Ronjalla täytyy olla yhtä rikas mielikuvitus ku miulla. Kuitenkin pointtini on se, että Ronjan kautta näin heijastuksen itsestäni. Se sama ajatus, mikä heräsi jo Ronjan synnyttyä tuli mieleeni uudestaan. Sille pienelle ihmiselle ei saa tapahtua mitään pahaa. Ronja ei ikinä tuu joutumaan siihen samaan helvettiin mihin porukat miut tunki ku olin pieni. Ei todellakaan, jos se on musta kiinni. Tuskin sitä pelkoo ees on, Jari ei oo samanlainen kusipää ku miun iskä oli. Kuitenkin, joskus se pelottaa. Ihmiset muuttuu, maailma muuttuu. Näin kaikkee ikävää, itkin, huusin, koin tuskaa. Musta tuntuu, että oon ottanu ton kaiken paskan vastaa myös Ronjan puolesta. Yritän parhaani mukaan suojella sitä pientä viatonta kaikelta ikävältä.

^--Kato perkele,

 apinalta irtos oikee hammasmyhy o:

Eikö se mennyt niin, että timantitkin syntyy vaa tarpeeks kovan paineen alla?

Ahdisti, myönnän. Paljon tuttuja ihmisiä, joka puolella. Kaikki oli mukavia, ihania... mutta... Jokaikinen niistä tietää mun tarinnan. Jokainen on nähny mun kädet silloin, ku niissä oli viiltoja, nähny miut ku kuljin hiukset silmillä ja huppu päässä. Ne on kuullu ku huudan ja raivoon, itken ja vajoon omaan sisäiseen maailmaan. Se oli kamalaa. Niillä on joku kuva siitä, millanen oon ja sen kuvan ne on piirtäny mieleensä mun menneisyyden perusteella. Sellasin perustein, mitkä ei enää tänään päde. Oisin halunnu hypätä pöydälle ja kertoo, että en oo enää semmonen ku olin ennen, mutta ihan ku niitä ois oikeesti se kiinnostanu. Olisin kuitenkii halunnu pyyhkiä jokasen mielestä sen väärän kuvan minkä oon ihan itse sinne piirtänyt mun typerällä käytöksellä ennen.

Selvisin tästä tilaanteesta hymyillen ja huomasin, että se oli aitoo hymyy. Sitä ei tarvinnu maalata mun kasvoille enää, se oli siinä aidompana ku kukaan niisä ihmisistä on ikinä nähny. Toivon todella, että ees osa heistä tajus mun muuttuneen. Parantuneen, nousseen ylös siitä kurasta mihin olin itteni ajanu.

On muutenki ollu aika pelottavaa olla täällä. En haluis sanoo, että oon kotona. Kuulostaa tyhmältä ja aika kiittämättömältä, mut siltä musta tuntuu. Haluun taistella itteni jollain tapaa irti tästä paikasta, tänne liittyy niin paljo hyvää, mut myös paljo pahaakii.¨

Ja kaiken lisäks on viel hirmuinen ikävä :cc en tyksi...

"sä oot onnelinen, sokeekin pystyy sen näkemään"

Oon sanaton. En ymmärrä itteeni enää yhtään. Tai ainakaan sitä ajattelutapaa mikä mulla oli ennen. Luulin ja lopulta uskottelin itelleni, että kukaan ei välitä. Nyt ymmärrän kuinka paljon musta on koko ajan välitetty. 

Tänään kävin lukiolla ja yläasteella. Näin mun vanhoja opettajia. Äidinkielen opettaja, Luova ei tunnisanu mua ensin. Kävelin Luovaa vastaan lukion käytävällä, hän katso pitkään mut ei saanu päähänsä kuka olin. Luova lopulta tunnisti miut ja tuli kyselemään kuulumisia. Siinä me oltiin taas. Tälle opettajalle on kertonu kaiken. Luova on aina kuunnellu mua. Se tuli meille uutena opettajana, mutta osasin luottaa häneen alusta lähtien. Luovan avustuksella pääsin kolmannen kerran osaston suojiin ja muutenkii auttanu ja helpottanu mun koulunkäyntii. Viimeksi kun Luova näki mut olin jo paljo paremmas kunnos, mutta nyt opettaja ei ees aluks tunnistanu mua. 

Silloin tajusin, kuinka paljo oon oikeesti muuttunu. En oo ikinä ollu niin innoissani kysymyksestä "miten sulla menee?". Hymyilin ja itkin ilosta selittäessäni siitä, että mulla on kaikki hyvin, kuinka oon onnelinen ja suurin piirtein sujut omanitteni kanssa. Se kaikki oli sanomattakin selvää, Luova vaan halus kuulla ku mie sanon sen ääneen. Näin Luovan silmissä kyyneleet. Kuka sano ettei opettajat välitä? "mä oon ylpee susta...koska osaat vihdoin olla onnellinen". KUULINKO MIE OIKEIN?! Sanoko Luova oikeesti, että.. Heräsin siihen, että nyt onnellisuus on mulle arkee. Ennen se oli vaa jotain mitä mulla ei ollu. Unelmoin siitä, että oisin onnellinen, että saisin, osaisin ja haluaisin olla. Ei oo helppoo hymyillä ku on ensin vuodattanu joka ilta kyyneliä enemmän ku laki sallii. Mie kuitenkii tein sen. 

Lähettiin viel Oonan kanssa käymään yläasteella. Oli pakko päästä näkemään ruotsinopettajaa, Annea. Siinä on maailman paras opettaja. Ykskään oppilas ei oo ikinä sanonu pahaa sanaa Annesta. Niin ku Luovakii, myös Anne on pitäny huolta musta. Anne on nähny  sen kaiken. Ei ollu osannu vaan tunnistaa mitä oli tekeillä ku masennus kiristi otetta musta. Anne syyttää itteään siitä, että mun olo meni niin pahaks. Me ollaan puhuttu siitä monet kerrat. Oon yrittäny vakuutta, että se ei todellakaan ollu Annen vika, ite mie peitin sen kaiken niin hyvin. Koputin ruotsinluokan oveen ja joku uusista seiskoista avas oven. Näin Annen istumassa opettajanpöydän takana hämmästyny ilme naamallaan. Annella ei ollu kaikki hyvin, näin myös sen heti. "onks jotaa sattunu..?", niin, toi kysymys on kuultu monesti. Hymyilin, ja kerroin, että kaikki on hyvin. Anne halas mua, rutisti niin kovaa ku pysty. Sen huomas käsien tärinästä. Anne päästi irti, ja katto ku mie vaa hymyilin, hän hymyili takasin. Sitte saatii kuulla Oonan kanssa, että Annen isä oli haudattu eilen. Kysyttii, että miks ihmeessä Anne oli töissä sitte tänään jo. "oli pakko, kun näiden kokeet, ja mie tietty unohin korjata ne ja nytten sitte.... ja sitte vielä.. ja ja ja". Olin jälleen kerran naamatusten epäitsekkyyden perikuvan kanssa.

Ja sitten vielä sain puhua pitkästä aikaa Oonan kanssa. Jokainen sana, joka tuli Oonan suusta ulos lämmitti mun sydäntä entisestään. Se nainen on tilanteiden ehdoton kuningas, hallitsee sanansa paremmin ku moni muu. 

Paikkailen, koska alko ärsyttää :c

Juu siis tosiaan, katoin pariin kertaan ite ton edellisen videon ja alko kismittää se kun olin niin myrtsin olonen.

Se johtuu varmaan siitä aiheesta mistä puhuin ja pienen järjen taonnan jälkeen tajusin myös sen, että oon aika väsyny. Oon ollu muuten niin hyvä tuulinen ja pirttee ni en oo ees tajunnu, että pitäs nukkuu enemmän. Juu lässynlää enpäs selitä enempää :DD

Ps. pahoittelen paikoittaista sönköstystä. Se johtu ihan vaan siitä, että en osaa puhuu kameralle muutenkaa ja sitte ku on joku kuuntelemassa ni se on viel vaikeempaa :DD