Ei tarpeeksi kaunis
tai laiha.
Ei syviä vangitsevia, sinisiä silmiä.
Ei virheetöntä ihoa tai täydellistä hymyä.
Ei pitkiä, tummia suklaisia hiuksia,
jotka olisivat aina nätisti.
Ei naurua, joka on kuin kauneinta sävelmää.
Ei tunteita, joita osaisi täysin tulkita.
Ei mitään tarpeeksi.
Ei koskaan tarpeeksi.
Tätä olen minä.
En ole tarpeeksi jotain Sinulle.
Luulin, että olisin.
Toivoin, uskoin, luotin siihen.
Turhaan.
Nyt pelkään.
Lupasit, ettet satuta.
Etten joudu yhtään kyyneltä takiasi vuodattamaan.
Uskoin sen.
Ja nyt joudun pettymään.
Sattuu.
Ahdistaa.
Tukahdun, kuin liekki ilman happea.
Pienen, katoan pois.
Pois sinun elämästäsi.
Siltä nyt tuntuu.
Korjaantuuhan tämä?
Haluatko edes saada meitä ehjäksi...
Voisin sanoa, että se on minulle
aivan sama.
Mutta kun se ei ole.
Kaikki olikii jo niin hyvin hetken.
Ois vaan pitäny muistaa,
että miulla ei oo varaa olla onnellinen.
Ainakaa jonkuu toisen kanssa.
Tähän on nyt tultu.
Tälläkin hetkellä tappelen itteeni vastaa.
Älä tee siitä.
Aamulla kaduttaa.
Veitsi ei ole ystävä.
On vaikeeta olla vahva, ku tärkein ihminen ei tue.
Sitä en voi vaatii.
Se ei oo mikää velvollisuus.
Nyt oon yksin.
Vaikka siltä on tuntunukkii jo jonkuu aikaa.
