Pahoittelen, että tein taas postauksen muodossa, joka sisältää ihanaisen naamani ja seksikkään käheän ääneni, mutta en jaksanu alkaa kirjottaa ja jos olisin tehny huomenna postauksen en olis todennäkösest muistanu puoliakaan siitä mitä miun piti sanoo.
ps. näytän surulliselta tossa videossa, mut sitä en todellakaan ole väsyttää vaa :---D pps. sanokaa toki, jos nää videot häiritsee ni siirryn kokonaa takasin pelkkään kirjottamisee cc:
[VAROITUS!] Tämä postaus saattaa aiheuttaa: * pakonomaisen tarpeen oksentaa * silmäsyöpää * suurta myötähäpeää * unettomuutta * riippuvuutta käheästä äänestäni
Pyydän anteeksi sitä, että olen kovin tönkkö ja jäädyn välillä. :DD pidemmittä puheitta varsin, kröhöm 'mielenkiintoisen' videon pariin c:
Nyt uskon Sinuun. On pakko uskoa. Tiedän, että olet olemassa tai ainakin joku täällä suojelee meitä.Ovatko ne enkeleitä? Suojelusenkelitä? Jotain sen suuntaista on pakko olla olemassa. Joku ylempi voima joka varoittaa, pitää huolta, katsoo, ettei mitään paha tapahdu, pitää vain uskoa tarpeeksi, luulisin. "Rakas Taivaan Isä, jos kuulet minua haluaisin kiittää. En olisi enää kestänyt yhtään menetystä, olisin hajonnut palasiksi ylimääräisistä kyynelistä. En ole valmis sanomaan kenellekkään nyt hyvästejä..." Tuossa osa mietteistäni tai ruokouksesta jota mielessäni pyöritin tänään matkalla Kouvolaan. Yksi puhelinsoitto sai minut miettimään, itkemään sisäisesti. Tänä aamuna kymmenen aikaan kun mie vasta heräilin, Jari kiipesi pois palavasta rekasta. Yleensä kaikki muuttuu tärkeäksi vasta kun sen menettää, mutta nyt ymmärsin kuinka elämän on sekunneista kiinni, kaikki se ikävä mistä voi lukea iltapäivälehdistä, voi tulla vastaan omassa elämässä. Kun kuulin, että Jarin rekka oli palanut, päässäni alkoi vilistä kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mitä satuin keksimään. Mitä jos Jari ei olisi huomannut, mitä jos se ei olis päässy Scanista ulos, mitä jos se olis menny vielä hakemaan sieltä jotain, mitä jos, mitä jos, mitä jos... Jostain elämää suuremmasta oli pakko olla kyse, joku sanoi Jarille, että "kato ny hyvä mies siitä repsikan peilistä!" Jari tuli Anttilaan, missä myö jo oltiin äitin ja Ronjan kanssa, sieltä lähtiin käymään Nordeassa, koska ainut mitä Jari sai mukaan Scaniasta olit työpuhelin, kaikki muu paloi. Seistiin Jarin kanssa siinä Anttilan rullaporras hommelissa, kun Jari alkoi valittaa kuinka oli niin paskanen ja paidassakin oli nokea ja voi voi kun ne puhelimet palo ja rahapussi ja kaikki. Katoin Jaria silmiin ja sanoin, että ei niillä ole vittuakaan väliä, kunhan sille ei tapahtunu mitään. Totuus on se, että Jaria ei olis siinä, jos se olis huomannu yhtää myöhemmin ne liekit. Mentii viel varikolle kattomaan Scaniaa. Vetäsin työ hanskat käteen ja kiipesin nokista metallikasaa pitkin. Kaikki oli joka palanu tai sulanu. Mitään muuta ei erottanu, paitsi sinisen taskulampun, jolle ei ollu käyny mitään ja läppärin, joka oli sulanu kiinni johonkii epämääräseen. Kaikki näytti niin karulta, ei se voinu olla meijän rekka, ei meille voi käydä näin, kaikille muille vois, mutta ei meille. Opin tänään, että elämä on epävakaata. Kaikkea voi tapahtua... Pistäkää muistiin: kertokaa ihmisille kuinka paljo välitätte niistä, kertokaa jos rakastatte, sanokaa jos, ette voi elää ilman jotakuta, sillä koskaan ei tiedä näkeekö heitä enään. On kamalaa ajatella, että jotain pitää tapahtua, ennen ku muistaa näinkii tärkeitä asioita.
Makaan laiturilla, spotify tarjoilee täydellistä musiikkia upealta soittolistalta, ei ole kiire mihinkään. Aurinko lämmittää, tiedän, että olisi paahtavan kuuma ilman tuulta. Kaipaisin jotain, mutta en tarvitse kuitenkaan mitään. Voin vain olla. Kukaan ei kaipaa minua nyt, kukaan ei vaadi mitään. Minun ei tarvitse olla yksin, ei sekään haittaisi yhtään. Aamulla... tai siis silloin kun heräsin äiti ilmoitti, että he lähtevät käymään Lahdessa kaupassa, minä saisin jäädä nukkumaan. Jos oltaisiin oltu kotona minut olisi pakotettu mukaan, ei nyt ihan pakotettu mutta maaniteltu kuitenkin. Äiti sanoi myös, että Tomi-eno tulisi käymään, pitäisi mennä vastaan kaupalle. Päristelin heikkatietä mopolla, kypärän visiiri oli auki ja tunsin hiekkapölyn tuoksun nenässä. Vaikka rakastan talvea, niin tätä kuitenkin on ollu ikävä. Ajoin Vuolenkosken ainoan kaupan pihaan, suoraan enon auton viereen. Tuttu möhömaha ilmestyi varjosta luokseni, mussuttaen Daim-suklaata. Kaikki oli täydellisen epätäydellistä, rentoa, kesäistä. Istuin mopon penkillä, söin hieman sulanutta sulkaata kypärä päässä. Huomasin myös viime yönä, että vainoharhaisuus on hylännyt mieleni, se on mennyt pois. Nukuin omassa pienessä piilopirtissäni, keskellä ei mitään. Se on ihme, sillä vilkas mielikuvitus usein värittää ajatuksiani erillaisilla hahmoilla. Pelkään, että joku tulee, joku jota ei ole olemassa, esmin slenderman, tai Kauna. Tiedän, että moni muukin pelkää samalla tavalla. Minä en pelännyt. Pidin mieleni kasassa, ei sellaista ole olemassa. Oon taas voittanu yhen taistelun omaa mieltäni vastaan. En anna pelolle valtaa, se kuolee kun kieltää pelkäävänsä. Ainakin jos pelko on aiheetonta.
Isä... Ei vaan tuntematon henkilö, jota pelkäsin pienenä. Sä oot mulle tärkee, liianki ja mie ihmettelen, että miks. Miksi mie välitän sen kaiken jälkee mitä oot tehny mulle. Kuinka oot satuttanu. En tiedä, taaskaan en tiedä. Sie et voi sanoo, ettetkö muka tietäs mitä teet väärin, sulle on ainakii kymmenen ihmistä sen kertonu. Tuskin enää ees osaat laskee kymmenee. Oot sokee. Ainut mitä näät on se saatanan viinapullo. Oon monesti sulle kertonu kuinka muhun sattuu ku juot. Voit kuulemma lopettaa, niin varmaan... Tiiätkö kuinka monta kertaa toi on kuultu? Voin kertoa, että sekosin jo laskuissa. En usko enää, anteeksi siitä. Liian monesti oot pettäny lupaukses, liian monesti oot valehellu mulle. Oot syyttäny mua pienestä pitäen, onneks äiti tajus, että valehtelet. Et ota vastuuta teoistas, etkä myönnä virheitäs. Niin kauan ku et myönnä, et oo tehny mitään väärin. Etkö muka ymmärrä, että kaikki muut kyllä huomaa. Ne tietää millanen oot, mut silti ne on sun lähelläs. Se kertoo, että ne välittää. Mieki välitän. Ainut huono puoli tässä on se, että sie et välitä takas. Välität vaan siitä viinapullostas, mut se ei välitä takas, yrittäisit muistaa edes sen, jooko? Tiiätkö millasta on elää ku joudun pelkäämään? Oon monesti sulle kertonu, että pelkään sun menettämistä enemmän ku mitään muuta. Mitä sie oot tehny silloin? Sie oot nauranu mulle päin naamaa. Se kertoo siitä, et oon menettäny sut jo. En tunne sua enää, oonko koskaan edes tuntenukkaa... Liian kauan tuhlasin energiaani siihen, että uskoin sun valheistas. Tiiätkö kuinka monesti oon rukoillu sun puolestas? Joka yö siihen asti ku tajusin, että se on turhaa. Enkä mie enää edes usko Jumalaa, mut silti mie rukoilen. Haluisin uskoo, se varmaan auttais jaksamaan paremmin. Toivoin, että ymmärtäisit oman parhaas ja lopettaisit. Eka pyysin, että lopettaisit miun takia, kun luulin, että välittäisit musta. Luulin väärin. Pyysin, että lopettaisit ittes takia, koska vaan itestäs sie enää välität, ei muilla ihmisillä oo mitään väliä, oot ainut täs maailmas, tai siis siinä viinan huuruisessa paikassa missä oman pääsi sisällä elät. Oksetat mua, mut silti välitän susta. Ehk sen takia, koska en tiedä mitä mulle tapahtuis mulle jos sie jättäisit mut... En kestäis sitä. Tarviin sua, nääthän sie ees sen ? Elättelen vielkii toivoita siitä, että oisit niinku vaikka Tiian iskä. Huutaisit mulle joskus edes, kieltäisit ja halaisit, noi kaikki kertois siitä, että välität. Haluisin isän. Ja ainostaa sie voi mulle sellanen olla. Jari on saanu mut huomaamaa, että miehiin voi luottaa, että kaikki miehet ei oot tollasia molopäitä niin ku sie. Jari välittää enemmän ku sie oot ikinä välittäny. Se huolehtii musta, se tekee mun olon turvalliseks, tiiän, että Jari ei ikinä satuttais mua. Mutta Jari ei oo mun isä, se ei haluu olla ja ymmärrän sen. Sie voisit viel muuttuu jos haluaisit, mut sun on vaa helpompi olla tollane alkoholisti paska, kerjätä sääliä ja tehä niin ku ite haluut. Et oo normaali. Ei siinä mitään pahaa, mutta ku oot sairas. Ymmärrä se jo. Kato peiliin, ei oo normaalii, että 50w miehen oma äiti käy viel siivoomas pojallaa ja vie sille ruokaa. Oot säälittävä. Pelkään, että musta tulee samanlainen. En haluu olla sellanen, haluun pärjätä elämässä. Oot ollu mulle roolimallani. Siis siitä, että miten ei saa tehdä. Oot varottava esimerkki. Haluisin, että sie näät tän, mutta sie kuitenkaa ymmärtäs. Kaikkien pitää aina ymmärtää sua. Niin miekii luulin, ku mulla oli paha olla, että kaikkien pitää aatella kuinka paha olla mulla on, mut se ei mee sillee. Se on itsekästä aatella sillee. Haluisin huuta niin kovaa, että sie heräisit siitä koomasta mihin oot ittes juonu. Sie et kuuntele vaikka kerron, että välitän susta, katon sua suoraa silmii ja sanon "iskä mie rakastan sua", silloinki on ilmaa sulle. Tulisit takasin. En voi tulla hakemaan sua, jos voisin ni oisin tullu jo. Sun pitäs itse kävellä tää tie takasin kotii. Se ei oo helppoo, mut nyt ois viimeset hetket tehä se, vaihtaa suuntaa. Oon ehkä ilkee ku kirjotan tällee, mut rakastan sua ♥ haluisin jonkuu syyn sille.
Sekava mieletila, väsymys, hytykät, paskan puhumista, kuutamo, halaus ja KELTANEN AUTO ! Sekä paljon muuta. Vielä eilen istuessani junassa matkalla takasin Kausalaan mieli oli vähä maassa. Sellanen jännä lohdullinen surullisuus. Yhdentoista aikoihin suuntasin Rauskuun ja siitä eteenpäin mieli ei enää ollut maassa, ei lähelläkään. Miten voi olla näin hyvä olla ? En tiedä, eikä mun tarvii. Hyvä seura, parempi mieli. Siinä se.
"Katselen sua hetken. Hymyilen, sitten alan itkeä. Se on loppu. En halua nähä sua enää ikinä. Meidän viha-rakkaussuhde on ohi.Vuoden sä kuljit mun rinnallani, mut sitte sain kuulla, että en ehkä tarviikkaan sua. Enkä tarvinnukkaan. Heitän sut seinään, kuuluu kolahdus. Tulen luoksesi. Pyydän anteeksi, sillä oikeasti susta on ollut apua. Oot tukenu mua, auttanut mua muuttumaan terveemmäksi. Nostan sut ylös ja päästän sut nyt käsistäni. Oon vapaa susta, mutta tahdon silti kiittää."
Tuo saattoi olla hieman hämäävää, jos käsitit väärin älä syytä itseäsi, se oli tarkoituskin c: Eli 'kenestä' puhuin tuossa äskeisessä tekstissäni oli dosettini. Sille ystäväiselle ei ole enää käyttöä. Lauantaina otin viimeisen Mirtatzapiinini. Uskomaton fiilis ! Oon ottanu suuren askeleen siihen, että voin sanoa olevani terve. Söin vain vähän aikaa lääkkeitä, vain hieman yli vuoden. Mutta sinä aikana muutuin paljon. Vertaan itseäni nyt ja vertaan vuoden takaista itseäni, huomaan heti suuren eron. Se on hyvä. Olen päässyt eteenpäin. Olen tehnyt virheitä ja oppinut niistä. Näitä oppeja en tule koskaan unohtamaan, sillä olen sellainen ihminen joka oppii parhaiten virheistäni, vaikka minun on vaikea myöntää virheeni muille. Virhe on kai helpoin peittää sillä, että ei toista sitä.
Yritin tehdä videopostausta, sillä siitä olisitte pystyneet näkemään mun aidoimman hymyn. Olen kuitenkin sellain, joka haluaa täysellisyyden, ja ne otokset itsestäni itkemässä onnesta olivat kaikkea muuta, kuin täydellisiä. Ehkä pystyn julkaisemaan jossain vaiheessa jonkunlaisen videopostauksen, en tiedä miksi, mutta haluaisin sellaisen tehdä. Haluaisin olla niin rohkea.
Ajatus ei juurikaan kulje, olisi niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa, mutta vielä enemmän minulla oli sanottavaa (noin 10-20min videopätkiä) tuskin niitä kukaan olisi loppujenlopuksi jaksanut katosoa :DD
Oon onnesta sekasin, en tiiä mitä kirjottaa. Haluun vaa kiittää kaikki jotka muhun uskoo, sillä se on ihme. Oon sama tyttö, joka vähän yli vuosi sitten halusi vain kuolla. Se, joka viiltele pakkomielteisesti, se jonka elämänhalua oli.. tai siis sitä ei ollut. Se, joka oli jo luopunut toivosta. Tai sitten toivo oli piiloutunut sen kaiken pahan alle, eikä saanut itseään kuuluviin. Kaikkien typerien, naurettavien ja epätoivoisten tekojeni, sekä ajatusteni jälkeen ihmiset uskoo muhun. Se on jotain mistä tulen olemaan kiitollinen luultavasti ainakin vähintää ikuisuuden.
Ja vielä yksi uskomaton asia... teitä on 20 ! WOAAH ! :DD en edes odottanu kaksnumeroista lukijamäärää, joten kiitos teille kaikille cc: pelkästään se, että joku lukee ajatuksiani tuntuu hyvältä. Itsetuntoni alkaa pikkuhiljaa heräämään henkiin. Kiitos jokaiselle joka uskoo ♥
