Tunteellinen hölmö, ilman kykyä ajatella selvästi.

Miks pitää toistaa aina samat virheet? Eikö voi kerrasta oppia. Häpeä, pettymys ja viha itteeni kohtaa. Miks oon niin vitun tyhmä, aina pitää alkaa koheltaa. Keskiviikko oli jännä päivä, kaks vai kolme pannullista mustaa kahvia ja keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä. Päällimmäisenä jäi mieleen se, että olisiko miun helpompi elää jos tappaisin vaan kaikki tunteet uudestaa. Pystyin siihe ennen miks ei pystyis nyttekii. Se näyttää tekevän elämästä paljo helpompaa. Kiinnyn liikaa ihmisii ja tunteet tulee jotenkii liian voimakkaina, jään niiden alle. En pysty ymmärtää itteeni. En saa otetta siitä mitä tunnen ja meen sekasin, satutan muita ihmisiä. Etenkii jos oon tekemisissä semmosen ihmisen kaa ketä en haluis ikinä satuttaa, sellasen joka ei oikee itekkää osaa puhuu tunteista, semmosen joka vaikuttaa sisältä tosi herkältä... Miks... En pysty ees pyytämään anteeks ku en tiiä onko anteeks pyydettävää. Tai anteeksi ei voi varmaa pyytää turhaan, mutta pelkään etteä miut ymmärretää väärin. Nyt ois TVT:n tunti, yks miun lemppari aineist, mut pakko selvittää sitä, mitä mahdollisesti pääni sisäl tapahtuu. Jos vaan tapan tunteen, sellaset liian vahvat tunteet, se olis varmaan helpompaa elää ilman tunteita. Vai katoaisko siinä samalla kaikki sisältö elämästä? Olisinko omaitteni enää sen jälkee, vai pitääkö miun olla just tällänen, liian tunteellinen hölmö, joka onnistuu aina koheltaa ja vetää perseellee kaiken. En tiiä, tietäskö joku muu... Jos miun pitää olla tällänen ni pystyykö kukaa muu hyväksyy mua tällee. 

Hukun tähän.

 Häviin.

 Katoon pois.

 Vähäks aikaa. 

 Tuun takasin ihan kohta, 

mut millanen oon sitte.