Paine kasvaa ja minä taistelen uupumista vastaan

Kaikki alkaa kasaantua. Päättötyön tekeminen alkaisi oikeasti vasta vähän päälle viikon päästä, mutta minun pitää tehdä se samalla kun luen viimeisiin kokeisiin ja yritän pitää itseni kasassa. Tekstiä pitäisi syntyä ainakin neljäkymmentä sivua, mutta se tuntuu liian vähältä. Vaadin itseltäni liikaa, on pakko saavuttaa jotain, että voin olla tyytyväinen. Asetan tavoitteet, mutta aina liian korkealle, en voi olla tyytyväinen siihen mihin pystyisin, vaan minulla on pakottava tarve ylittää itseni. Vaadinko liikaa jos haluan täydellisyyden? Kyllä minä vaadin, koska täydellisyyttä en saa kun en voi olla tyytyväinen mihinkään. Miksi en vain tyydy siihen mitä saavutan ? 

Jos selviän päättötyö kirjani kirjoittamisesta, kokeista ja kaikesta loppuhössötyksestä samalla voin ehkä jopa melkein olla tyytyväinen itseeni. Pelkään kuitenkin, että virta loppuu kesken ja sitä ei saisi missään nimessä tapahtua nyt. Ongelma on se, että kun minulla on hyvä olla, unohdan sen, että olen vasta parantumassa. Se on kirosana minulle. Olo tuntuu terveeltä, pystyn ajatteleman positiivisesti, mutta pienikin asia voi vetää minut pohjaan taas.


Olen pikku hiljaa alkanut tottua itseeni, olen oppinut elämään itseni kanssa. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta sekin minun on pitänyt ja pitää edelleenkin opetella. Pidin niin kauan itseäni arvottomana ja uskoin vahvasti siihen, että elämäni tulee päättymään. Olin valmistautunut siihen, että minä vain lakkaan olemasta, katoan pois. En enää pitänyt itseäni ihmisenä, olin vain jotain mikä piti hävittää tästä maailmasta. Vieläkin minusta tuntuu, että jokainen hetki minkä elän on väärin, sitä ei saisi tapahtua, en saisi elää, en halunnut elää. Suunnittelin kaiken niin ettei minun enää pitäisi olla tässä. Harva pystyy samaistumaan tähän tunteeseen, mutta kaikki varmasti tietävät miltä tuntuu kun joku tapahtuma tai juttu peruuntuu mitä on odottanut todella kauan, sitä voisi verrata siihen miltä tämä kaikki minusta tuntuu.