Pitkä tie rikkinäisestä ehjäksi

Miten kaikki voi muuttua niin nopeasti, aivan päälaelleen. Normaalisti olen pohtinut tätä, pyöritellyt ikään kuin ajatukseni sormenpäillä, kun asiat on menny päin männikköä. Mutta nyt olen miettiä tätä positiivisessa valossa.

Muistan kun opiskeluni ja työni kokkailun parissa tyssäsi, se ura ei ollut minua varten. Liian kiireistä, liian stressaavaa, aivan liikaa painetta. Ei se ollut masentunutta, ahdistunutta ja helposti jäätyvää pientä hiirulaista varten, joka ei jaksanut nousta sängystä tai uskoa itseensä. Painin monta vuotta ongelmieni kanssa. Piilouduin sängyn nurkkaan peiton alle ja leikin, ettei muuta maailmaa ollut olemassa. Sosiaaliset tilanteet pelotti, ahdisti ja vei kaikki voimani. Olin varjo omasta itsestäni todella pitkään. Menin solmuun ja vajosin häpeää, jos takeltelin kaupassa kassalla. En tiennyt sanonko moi vai hei, sitten suustani ulos tuli mohe ja olisin voinut haalistua kokonaan pois häpeän voimasta. Jokainen pieni virhe, etenkin sosiaalisessa tilanteessa tuntui kuolemalta. Minä en ollut tarpeeksi mitään itselleni, mutta liian paljon kaikkea samalla. Peilistä katsoi elämässä epäonnistunut möykky epätoivoa.

Lääkärit olivat sitä mieltä, etten tule ikinä elämään normaalia elämää. Olin elänyt masennusrottani kanssa melkein puolet elämästäni, todennäköisyys sille, että masennukseni olisi taltutettavissa oli hyvin pieni. Tulon lähteeni oli monta vuotta sairaspäiväraha ja työmarkkinatuki. Minua oksetti elää muiden verorahoilla. Pitkän myllytyksen jälkeen minulle alettiin miettimään sairaseläkettä. Olin vain rasite läheisilleni ja valtiolle omassa mielessäni. Tahdoin vain olla normaali, tasapainoinen ihminen, joka käy töissä ja handlaa sellaisen lajin kuin arki. Mutta milloin viimeksi olin elänyt normaalia arke? Yläasteella hetken. Milloin olinkaan elänyt arkea työssä käyvänä aikuisena ihmisenä? En ikinä. Silloin kun olen ollut töissä olen mennyt kotiin, missä äiti tekee ruuan, pesee vaatteet ja siivoaa kodin. Ajatus arjen pyörittämisestä tuntui kaukaiselta, liian raskaalta ja helvetin pelottavalta.

Viime heinäkuussa vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun olimme menneet Esan kanssa naimisiin olin lopulta niin väsynyt epäonnistumaan elämässä ja elämään itseni kanssa, että aloitin jälleen kerran surullisen suunnitteluni. Minä olin saanut elämältä omasta mielestäni kaiken mitä minulle oli annettu mahdolliseksi saavuttaa. Lääkärien arviot siitä, etten olisi koskaan työkykyinen ja minun pitäisi elää muiden rahoilla ei houkutellut. Tein suunnitelmani, kirjoitin kirjeet ja suunnittelin hautajaiseni. Annoin ihmeelle kuitenkin mahdollisuuden tulla ja tapahtua. Jos millään ei ole mitään väliä, niin katsotaan nyt hetki vielä. Pieni pala minusta ei ollut valmis luovuttamaan ilman viimeistä taistelua. Valitsin päivän, 7. maaliskuuta 2019. Hetken jaksoin paremmin, päätös ja suunnitteluni helpottivat oloani. Minulla oli tiedossa mihin asti pitäisi jaksaa, sen jälkeen olisi vain ikuinen leponi ja mustaa.

Tuli marraskuu ja minä muserruin. Salainen suunnitteluni oli liian raskas kantaa. Sain torstaina 1. marraskuuta suuni auki terapeutilleni ja pian olinkin psykiatrisella osastolla. Sain nukuttua normaalit yöunet monen kuukauden jälkeen. Mutta minut lähetettiin seuraavana päivänä kotiin, kokeiltaisiin vielä kotona oloa tuettuna. Minulle luvattiin tukisoittoja ja -käyntejä kotiin, mitä en ikinä saanut. Seuraavana maanantaina heräsin viestiin, mikä sisälsi kysymyksen “tuletko töihin?”. Se viesti sai aikaan onnellisten tapahtumien ketjun, mikä käänsi elämäni ylösalaisin, herätti sisälläni horrostaneen taistelijani ja toi minusta esiin suuren määrän vahvuutta, osaamista, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea puhtaimmassa mahdollisessa olomuodossa olevaa elämisen iloa, unohtamatta rakkautta maailmaa kohtaan.

Perjantaina 9. marraskuuta minä raahasin kolisevia ja suuren määrän huomiota herättäviä rullakoita täynnä henkareita keskustan halki. Tuntemattomat ihmiset tuijottivat minua kummastuneena, mutta minä en panikoinut vaikkakin käteni tärisivät vielä neljäkin tuntia sen operaation jälkeen. Minulle tuo yksinkertaisen kuuloinen homma oli puhdasta rohkeutta. Seuraava tiistaina olin täydessä liiketilassa järkyttävän ihmismassan keskellä töissä. Näitä päiviä seuranneet viikot olivat raskaita ja väsyttäviä, mutta uskomattoman palkitsevia. Kertaakaan en pysähtynyt ajattelemaan, että mitä jos en jaksa tai selviä. Olin saanut sen mitä minun ei pitänyt olla mahdollista saada. Elämäni oli kasassa.

Edelleenkin menen töihin täynnä intoa. Joskus kaavailin, että tahdon jonkun hienon ammattin, markkinointipäällikkö tai sisustussuunnittelija, sitten voisin olla ylpeä itsestäni. Todellisuudessa tahdoin vain näyttää muiden silmiin sille, että olin saanut elämältä kaiken. Minä olen kirpputorilla töissä, helvetin ylpeä siitä ja nyt huomaan, että olen aidosti saanut elämältä kaiken. Meidän työporukka on mahtava, kannustava ja välittävä. Parempaa ja turvallisempaa mahdollisuutta päästä työelämään minulle ei olisi voinut tulla. Terveytiedoissani lukee vakava masennus, ahdistus-, paniikki-, ja stressihäirö, sosiaalisten tilanteiden pelko sekä sopeutumishäiriö. Silti minä olen hyvä työssäni ja nautin siitä. Eniten positiivista palautetta työkavereilta saan tavastani ja tyylistäni palvella asiakkaita. Hulluinta on, että avajaishulinen keskellä opin olevani parhaimmillani kiireen keskellä. Minä en jäädy, en panikoit tai tahdo juosta pakoon. Saatan seota sanoissani ollessani kassalla, mutta nykyään nauran itselleni ja tartutan samalla naurun asiakkaisiin, enkä häpeä tippaakaan. Myönnän, etten jaksa tehdä joka päivä ruokaa kotona, mutta pyykkikori ei ole ääriään mytöten täynnä, tiskit tulee tiskattua, eikä meidän koti muutenkaan muistuta kaatopaikkaa. Hallitsen aivan uuden osa-alueen elämässä, mitä en ole aikaisemmin saanut kokeilla. Se on väsyttävä kestävyyslaji, joka tottelee nimeä arki.

Minun ei tarvitse enää valehdella, että jaksan ja voin hyvin, kiillottaa elämääni onnellisemmaksi mitä se todellisuudessa on. Minä olen elämältä kaiken saanut mitä toivoin.Olen löytäny itseni. Peilistä katsoo nykyään kaunis, ehjä ja vahva ihminen.

Rohkein asia mitä olen ikinä tehnyt oli se,

että minä uskalsin elää silloin kun en jaksanut enää

ja tahdoin vain kuolla pois.

-Marikki ehjä

Näin unta elämästä.

24.10.2014

Herään aamuyöstä näkemään ja elämään jo elettyä elämää.
Minä näen unta elämästä, silmät auki keskipäivällä.
Ei mikään kai ole sen ihmeellisempää.
Silmät kiinni tai auki.
Sokea olet kuitenkin, jollekkin ja jossain.
Jotakin sinulta jää aina näkemättä.
Voit katsoa, se ei tarkoita, että osaat nähdä.
Katson vapaana lentäviä lintuja,
vaikka linnuilla ei ole ilmietä,
tiedän, että ne ovat onnellisempi kuin kukaan ihminen ikinä tai koskaan.
Onnellisempi kuin mikään muu tällä planeetalla.
Vapaita, kauniita, siroja.
Jos linnut osaisivat puhua ihmistenkieltä,
ne nauraisivat ja ihmettelisivät, miksi ei jokainen ihminen ei lennä,
sillä jokaisella on siihen mahdollisuus.
Juuri nyt, en tahtoisi mitään muuta kuin laittaa silmät kiinni
ja nähdä unta elämästä.
Siitä päivästä kun vaaleanpunainen, hattaran pehmeä pilvi
laskeutuu minun maailmaani.
Siitä päivästä, kun saan karamellivärein värjätyt lasit naamalleni.
Hymyilen, olen onnellinen.
Tahdon nähdä unta siitä päiväst,
kun opin elämään.
Tahdon nähdä unta siitä päivästä, kun olen kokonainen.
Siitä hetkestä, minkä jälkeen olen terve ja voittanut pahimman viholliseni -itseni.
Siitä samaisesta hetkestä, jolloin olen selvinnyt pahimmasta pelostani, -elämisestä.
Minä tahdon nähdä unta elämästä.
Herätä ja elää uneni todeksi.

Liikaa.

Edessäsi vaeltaa sanattomat silmät vailla valoa,

kuin etsien loputtomuuden rajoja äärettömästä.

Ei ole enää mitään ympärillä mihin tarttua.

Ei mitään, missä roikkua.

Ei mitään, mistä kiinni pitää henkensä edestä.

On tyhjyys, joka tappaa.

Tyhjyydessä on ilmaa.

Ja jo pelkästään se ilma painaa liikaa.

Sitä pitäisi vielä hengittääkkin.

Se on liikaa.

Nauru, -liikaa.

Itku, -liikaa.

Uusi päivä, -liikaa.

Ajatteleminen, -liikaa.

Elämä, -aivan helvetisti liikaa.

Näetkö nyt, mitä sokeat korvat haluavat sinun kuulevan?

Kuuletko nyt, mitä sanattomat silmät tahtovat sinun näkevän?

Jos ilman paino pienen ihmisen ympärillä liikaa,

ei mikään enää ole tarpeeksi vähän,

että sen jaksaisi kestää.

Oon valvonu kohta 54 tuntia, eikä silmät enää edes tunnu painavan yhtään mitään. Tosin silmänaluset on tummat kuin yö ja verenpurkaumat miun silmissä sopisi erittäin hyvin johonkin kauhuleffaan. En osaa sanoa miksi on taas näin helvetin paha olla. Johtuuko se syksystä? Tuliko mun jaksaminen tiensä päähän? Kuitenkin tämä olo on erillaista kuin ennen. Tunnistan masennusoireet itsestäni, koska no, se on tutumpaa miulle ku terve olo. Mutta jokin on eri tavalla nyt. Oon koko ajan todella jännittynyt. Sydän takoo rinnassa siihen tahtiin, kuin olisin menossa ekaa kertaa pitämään esitelmää luokan eteen. Kädet hikoaa ja pyörryttää. Miun ajatukset ei oo hiljaa, eikä miun ajatuksissa oikein oo enää mitään järkeä. Ei edes silloin kun oon saanu nukuttua. 

Puran miun ajatuspolkuja paperille ja yritän ymmärtää miksi oon päätyny johonkin tiettyyn todella epärealistiseen päätelmään. Pääni sisällä on valtataistelu, mutta en tiiä ketkä siihen osallistuu. Se ei tällä kertaa ole hyvä vs paha, ei pimeä vs valo, eikä musta vs valkoinen. Oon niin hukassa, etten tiedä kumpi näistä kahdesta edustaa minua. Joten rivien välistä voi lukea, että onnistuin siinä taas, hukkasin itseni. Jos jotain, niin sen mie osaan vaikka unissani ja silmät kiinni.

Miun voimani on imeytynyt johonkin piiloonsa jälleen. Nukkumisen jälkeenkin pitäisi melkein levätä hetki, että jaksaisi nähdä taas unia. Tänään kun olin lähdössä psykoterapeuttini luo meikkasin itkien. Kun olin saanut toisen kulmakarvan maalattua käperryin olohuoneen karvamatolle pötköttämään hetkeksi, että jaksaisin ehostaa naamani loppuun.

Pelkään ettei koko maailman aika riittäisi siihe, että saisin kasattua itseni, minuuteni ja ajatukseni taas yhtenäiseksi paketiksi. Eikä minulla nyt varsinaisesti ole aikaa kuin kuusi päivää, sillä maanantaina alkaa työt ja palaan kuukauden tauon jälkeen ständin taa ihmisten keskelle, tosin tällä kertaa eri firman väreissä. Miten helvetissä selviän? En todellakaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi edes ryhdyn tähän, ei kai tästä todellisuudessa voi seurata mitään hyvää. Sen kuitenkin tiedän, että jos en yrittäisi nyt katuisin sitä. Tiedän myös sen, että pelkään epäonnistumista enemmän kuin ebolaa.

Terapeuttini kanssa kuitenkin asetettiin minulle tänään kaksi tavoitetta. Minun pitää antaa itselleni lupa epäonnistua ja minun pitää antaa itseni yrittää, tehdä loppuun ennen kuin arvostelen aikaansaannostani. Hirmu yksinkertaisen kuuloista, mutta saatanan vaativaa puuhaa. Ainut ajatukseni näiden tavotteiden asettettamisen jälkeen oli, että vituiks menee ja päätin "hieman" torua itseäni siitä, että epäonnistuin tässäkin. Joten ymmärrätte varmaan, minkä takia tämä tulee olemaan vaikeampaa kuin maratooni neliraajahalvaantuneelle vastasyntyneelle.

Haluan selvitä, haluan pärjätä ja haluan parantua. Mutta kyllä se nyt vaan ankarasti vituttaa, että taas pitää olla vahva. Juuri silloin kun voimat on ihan finaalissa niin pitäs löytää tahtoa ja energiaa siihe, että ylittää itsensä ja voittaa itsensä. Niin ironista, että voin kuulla hampaattomien orvien nauravan minulle jäiset kävyt sylissään.

Lopetan tämän vuodatuksen sanoihin,

kaikki on juuri nyt liikaa vaadittu.

Ja lisään vielä, että ei perkeleen vittu saatana.

Minä olisin paska äiti

Nyt kun joka mediassa puhutaan vauvatalkoista ja siitä kuinka Suomeen syntyy liian vähän lapsia, tekisi mieli juosta poliisiasemalle ja ilmiantaa itseni maanpetoksesta. Sillä, minä en tahdo lapsia. Ei toki Esakaan halua jälkikasvua, mutta enemmän mie oon epäonnistunu, sillä satun olemaan nainen. Me ollaan oltu yhessä jo jonkun aikaa, menty kihloihin ja häät on suunnitteilla niin moni on alkanut kyselemään milloin niitä lapsia oikein tulee. No, niitä ei tule. Tiedän, etten ole koskaan valmis siihen. Kun kerron asiasta niin ainut vastaus on "nooh, kyllä se mieli muuttuu". Mitä? No ei kyllä muutu, sori. Olen joidenkin mielestä itsekäs, kun en ajattele niitä ihmisiä jotka ei voi saada lapsia. Olenko oikeasti ihan helvetin epäonnistunut Suomen kansalaisena ja naisena jos en tahdo lapsia? Tavallaan tiedän, että en ole, se on minun ja meidän oma päätös, mutta paine on kova.

Tämä asia vaivaa mua ja pyörii mielessä ihan liikaa. Minkälainen äiti mie olisin? Voin sanoa, että ihan sysi paska. Oon ylisuojelevainen jo meijän kissojenkin suhteen ni mitäpä jos kyseessä olisi lapsi? Sitä pientä ihmistä ei varmasti saisi pitää sylissään kukaan muu kuin minä ja äitini siihen asti kun lapsi menisi kouluun ja sielläkin istuisin varmasti tunneilla pilttini tukena ensimmäiset kolme vuotta. Olisin sellainen äiti, joka ei nää yhtään virhettä omassa mussukassaan. Ja tässä kohtaa on nyt oletettu, että oon täysjärkisenä selvinnyt raskausajasta ja synnytyksestä. Mitä jos vauva syntyisikin kuolleena? Siitä en selviäisi ikinä. Lisätään tähän soppaan miun geenini. Suvussa on kehkoahtaumaa, valtava kirjo erillaisia mielenterveysongelmia, sydänvikoja ja muuta pientä kivaa. Esan puolelta lisäämme tähän booliin nivel- ja selkäviat. On hyvin epätodennäköistä, että Esa kävelee omilla polvillaan ilman leikkauksia enää 40-vuotiaana. Meidän geeneillä pitäs olla laitonta lisääntyä. Toki ajatus siitä, että elämässämme olisi pieni ihminen, joka on puolet Esaa ja puolet minua tuntuu ihanalta, täydelliseltä. Sempä takia tunnen itseni vielä kamalammaksi ihmiseksi.

Rakastan pikkusiskoani Ronjaa, mutta en mie jaksaisi, pystyisi pitämään siitä pienestä tinttarasta huolta kahta viikkoa pidempään. Ja Ronja on kuitenkin jo 9-vuotias eikä tarvitse jatkuvaa silmällä pitämistä. Osaan vaihtaa vaipat, syöttää ja kylvettää vauvan, eikä ulkoileminen lastenrattaita työntäen ole mikään ongelma. Mutta en tiedä hirveästi montaa muuta yhtä ahdistavaa asiaa kuin vauvan taikka taaperon itku. Mitä jos kysessää olisi masuvaivojaan yöisin itkevä oma lapsi? Menettäisin järkeni ja sydämeni musertuisi miljoonaksi palaseksi kun en voisi helpottaa pienen oloa. Mitä kun vauva syntyy ja saan sen ensimmäisen kerran rintani päälle köllöttämään, mitä jos en rakastakkaan sitä, jos se pieni tyyppi tuntuukin kovin vieraalta. En pysty unettomiin öihin ja itkuun heräämisen aamu toisensa perään. Ja kun huomaisin, etten pärjää lapsen kanssa en minä ylpeyttäni kehtaisi pyytää apua tai pystyisi antamaan lasta pois.

Olen erittäin monella tavalla epäpätevä äidiksi, joten luojan kiitos minun ei lopulta ole mikään pakko sellaiseksi ikinä tulla. Ehkä eniten minua ärsyttää myöntää, etten pystyisi olemaan äiti ja pitämään huolta pienestä ihmisestä. Kun olen pyöritellyt näitä ajatuksia mielessäni arvostan omaa äitiäni ja kaikkia muitakin äitejä ihan suunnattoman paljon. En ikinä pystyisin siihen, mitä äidit tekevät.

Sinä joka luet tämän, älä enää ikinä kysy minulta milloin tulee lapsia. Voin kyllä keskustella siitä, miksi niitä ei tule, mutta olen syyllistänyt itseäni ihan tarpeeksi jos asian suhteen niin kenekään muun ei tarvitse sitä tehdä. Kiitos.

Perillä

Lääkärit ei enää uskaltaneet luvata miulle, että olisin koskaan täysin terve mieleltäni. Olinhan ollut masentunut lähemmäst puolet elämästäni. Hyväksyin kohtaloni ja opettelin elämään ajatuksen kanssa, etten välttämättä koskaan tule pääsemään eroon lääkkeistä, psykologin tapaamisista tai ikinä kykene tekemään töitä kuutena päivänä viikossa. Se tuntui epäreilulta, että miun pitäisi elää mahdollisesti koko loppu elämäni yhdessä masennusrotan kanssa, mutta hyväksyin sen kuitenkin, sillä ei ollut vaihtoehtoja. Lääkärit olivat tehneet kaiken mitä tehtävissä oli. En kuitenkaan luovuttanut tai jäänyt säälimään itseäni. Päätin tehdä parhaani ja elää päivä kerrallaan niillä eväillä mitä miulle oli annettu. 

Eniten kammosin arkea. Olin selvinny koulusta suhteellisen mallikkaasti näin niin kuin puolikuntoisen masentuneen ihmisen mittakaavassa. Koulu loppui ja töitä ei löytynyt. Sain jäädä viimeisimpään top-paikkaani tekemään muutamia vuoroja viikossa, sillä sain rytmiä elämääni ja varmistettua, ettei kotoa lähteminen muutu taas ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Lähettelin työhakemuksia, mutta en päässyt kertaakaan edes haastatteluun. Sitten tuli päivä, kun lähdin entisen koulukaverini Tuomaksen kanssa kahville. Kysyin lähinnä vitsillä Tuomakselta, että olisko hällä miulle töitä. Olihan Tuomakselle tietenkin puhelinnumero miulle antaa, mutta työpaikka mikä numeron takaa löytyi oli sellainen, mihin miun ei pitäisi olla soveltuva henkisten- tai fyysistensairauksieni takia. Jätin melkein soittamatta numeroon, mutta Tuomas ei antanut sen tapahtua. Lopulta totesin itselleni, että en voi tietää ellen yritä. Soitin, kävin haastattelussa ja lopulta löysin itseni keskeltä kauppakeskusta pysäyttelemässä täysin vieraita ihmisiä. Olin aivan varma, etten uskalla sanoa kenellekkään yhtään mitään, koska no, siitä ei kuitenkaan oo hirveen kauaa kun en uskaltanut käydä kaupassa yksin. Ja vielä noin kolme kuukautta sitten palasin kauppareissulta paniikkikohtauksen vallassa kotiin ja lysähdin eteisen lattialle.

Nyt olen ollut neljä viikkoa ständimyyjänä ja todella tykkään siitä mitä teen. Oon pirteä, energinen ja onnellinen. Elämä on normaalia ensimmäistä kertaa 21 vuoteen. Ei perheriitoja, ei mitään oikeudenkäynti paskaa, ei painajaisia, ei toiveita iltaisin kuolemasta tai pelkoa siitä, etten jaksaisi aamulla nousta sängystä. Pystyn siihen kaikkeen mihin tervekkin ihminen. On ihanaa huomata, että mikään arkinen asia esim. suihkussa käyminen ole mikään valtava ponnistus. Tiskikone täyttyy ja tyhjentyy, vaatekaappi pysyy siistinä ja mie nousen aamulla sängystä kaksi tuntia ennen töihin lähtöä, että saan rauhassa valmistautua ja tarpeen vaatiessa suorittaa pikkuisen pikasiivouksen. Ja ennen kaikkea pystyn tähän ilman mitään lääkkeitä tai terapiaa. En oikein ymmärrä, miten tämä tapahtui, mikä muuttui tai ylipäätään miten tää on mahdollista.

Elämäni muuttui juuri sellaiseksi, mitä toivoin ja halusin. Lopulta saavutin kaiken mihin tahdoin pystyä, vaikka minun ei pitänyt minkään järjen mukaan saavuttaa tätä kaikkea. Mutta miten? Mistä löytyi voima ja tahto? En tiedä, se tulee varmaan olemaan ikuinen mysteeri. Onko mussa ollut koko ajan piilotettuna joku ihmeen vara-akku tai lisäpatteri ja nyt vasta sain sen käyttöön? Lopulta mulla oli ihan yhtä paljon jaksamista kuin terveellä ihmisellä. Oon kohta ollu vuoden ilman lääkkeitä tai minkäänlaista avohoitokontaktia. Ei oo kauaakaan kun näytti siltä, että niille molemmille olisi huutava tarve. Mutta en antanu periksi. Siinä meni helvetin kauan, mutta opin ennakoimaan koska pitää levätä. Lupasin itselleni, etten enää luovuta ikinä, opettelin lepäämään. 

Siinä meni monta vuotta. Söin kymmeniä eri lääkkeitä. Tapasin lähes sata eri hoitajaa, psykiatria, psykologia ja terapeuttia. Menetin paljon ja sairauksieni takia paljon jäi kokematta. En saa takaisin mitään tai pysty muuttamaan menneitä kipeitä vuosiani, mutta se ei haittaa, sille ei voi mitään. Tulen muistamaan tämän taistelun aina ja jokaisen joka auttoi mua. Töihin pääseminen oli viimeinen palanen mikä viimeisteli miun palapelin kokonaiseksi. Se on valmis nyt. Enää miun ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia ja muokata palapelini kuvaa jos siltä tuntuu. Elämä on kasassa nyt, se mitä on tehtävänä enää on elää ja ajattelin tehdä sen nauttien.

Minun pelastajani

Siitä on vähän yli kaksi vuotta kun saavuit elämääni. Siihen aikaan olin enemmän hukassa kuin koskaan aikaisemmin. Sydän pirstaleina ryyppäsin pahaa oloani pois. Niihin aikoihin olin viittä vaille valmis luovuttamaan. Tarvitsin jonkun rakastamaan minut ehjemmäksi. Henkisen jaksamiseni viime metreillä toimiston ovesta sisään asteli elämäni rakkaus, minun pelastukseni. En ollut koskaan uskonut rakkautteen ensisilmäyksellä tai siihen, että joku ihminen voi olla toiselle kohtalo. Sinä sait minut kyseenalaistamaan kaiken. Kuinka kliseiseltä tämä kuulostaakin, niin en tiedä missä olisin ilman sinua vai olisinko ollenkaan missään. 

Olit kaikkea sitä mitä tarvitsin, olin tukehtumassa ja autoit mua hengittämään paremmin. Kiltteytesi vakuutti minut siitä, että maailma ei ole niin paha paikka, että täältä pitäisi päästä pois millä keinolla vaan. Elämäni toisti itseään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sama kaava pyöritti arkeani ja sinä olit ihan uusi muuttuja arkeni yhtälöön. Olin menettänyt toivon lähes kokonaan ja viskonu kaikki kirveeni sinne surullisen kuuluisaan kaivoon. Jonkin sussa huusi, että vielä ei saa luovuttaa, olit viimeinen kortti minkä päätin kääntää ennen kuin heitäisin hanskat lopullisesti tiskiin.

Tuskin se oli sattumaa, että me kohdattiin. Sä tulit ja muutit aivan kaiken. Hymyn mun naamalla aidoks, mun kämpän kodiks, painajaiset unelmiks ja mun arjen elämäks ja samalla sen elämän elämisen arvoseks. Olit mun syy herätä aamulla, tulla töihin ja voima millä jaksoin selvitä päivästä toiseen. Sisälläni oli pelko, etten riitä sulle. Jotenkin mä kuitenkin löysin uskallusta yrittää. Sait mun tahdonvoimani heräämään horroksestaan. Mä en liiottele, ylistä sua liikaa tai nosta liian korkeelle jalustalle kun sanon, että sä olit mun pelastukseni.

Sä oot se ketä mä ootin monta vuotta itkien öisin. Kaiken pahan, kipeän ja sietämättömän tuskan jälkeen sä tulit ja muutit mun maanpäällisen helvettini onnellisuudeksi. Nyt kun mä mietin mun jokasta virhettäni ennen sua, niitä unettomia öitä, sydänsuruja, osatojaksoja, joka helvetin ikistä ajatusta mitkä repi mua rikki sisältäpäin niin se kaikki oli sen arvosta, että sain sut mun elämääni. Jos mä en olis eläny just niin ku mä elin, tehny niitä virheitä mitä mä tein, niin en olis todellakaan ollut sillä hetkellä toimistolla oottamassa sua tai lähtemässä sen lauantaivuoron jälkee sun kanssa Passioniin yksille. Tai no, enhän mä ees mitään silloin tilannu kun mulla ei ollu yhtää rahaa. Mä tulin sinne, oikein ängin mukaan, koska tuntu siltä, että oli vaan ihan pakko. Nyt ku kelaa, ni toi mun itsepäisyyteni olis voinu ihan helposti työntää sut kokonaan pois.

Alitajusesti hakeuduin sun seuraan aina töissä, en oikee tajunnu sitä silloin, mutta niin mä vaa tein. Pikku hiljaa alettii käymää töiden jälkee Passionissa ja puhuttii monta tuntia kerralla, sitte me nähtii ennen töitä, meil oli samat työvuorot ja töiden jälkee oli totta kai pakko saada olla kahestaa. Sitte sä lähit tutorleirille, jonka jatkoille mentii yhessä, koska oltii ihan huippu parhaita työkavereita... Nii-i, kukaa ei kyllä sitä enää tossa vaiheessa uskonu, eikä varmaa kumpikaa meistä olis halunnu olla vaa työkaveri toisillemme. Illan päätteksi löysin itteni sun vierestä nukkumasta, koska omaan kotiin olis ollut niin pitkä matka. Aloit puhumaa, että oot lähössä Espanjaa kymmeneks päiväks, joka tarkotti sitä, että sun piti käydä hakemassa sun auto Varkaudesta. Kun olin heittämässä iltavuoroa ja sä olit kotona tekemässä koulutehtäviä lupasit heittää mut kotiin Kuokkalaan. Kun päästiin mun talon pihaan kysyin sulta haluisitko tulla vielä iltateelle ja auto jäi parkkiin. Kuunneltiin musiikkia, puhuttii ja katottii stand uppia koneelta. Meni monta tuntia ja sitte sä katoit kelloa, ilmotit, että nyt pitäs lähtee kotii nukkumaa ku kello oli niin paljo. Ethän sä mihkää kotii lähteny vaan sain käpertyy sinäkin iltana sun kainaloon nukkumaan. Me ei olla tähänkää päivää mennessä juotu sitä iltateetä mitä mä sulle tona iltana lupasin, että onkohan nää ollu maailmankaikkeuden pisimmät iltateetreffit... 

Oot joutunu kestämää mun takia paljon. Oon harhaillu meijän polulta muutamaan otteeseen ihan väärään suuntaan, mutta joka kerta sä oot tullu hakemaan mut takaisin oikealle reitille. Sä oot ollu aina mun tukena, oot ymmärtäny mun kipeilyä ja antanu mun jokaisen virheen anteeksi. Oot turvallisin ihminen mulle tässä maailmassa. Ei oo mitään mitä en vois sulle kertoa. En voi täysin ymmärtää, miks oon ollu lähössä sun viereltä pois. Me ollaa tehty yhessä virheitä ja mä oon tehny ite virheitä ihan helvetin paljo. Haluisin uskoa, että mikään niistä ei ollu turha vaan ne liimas meitä yhä tiukemmin toisiimme kiinni. Mä tiedän, ettei meijän vaikeudet tuu loppumaan tähän, ei ne kenelläkään lopu, mut tiiän myös sen, että me tullaan selviimään aina kaikesta yhdessä.

Älä enää ikinä anna mun lähteä, mä en halua elää ilman sua ja sun vilpitöntä rakkauttas. Mä toivon ja rukoilen, etten lähe enää harhailemaan, mutta jos sen virheen vielä teen ni tuu ja hae mut kotiin, älä enää ikinä päästä irti. Ilman sua mä oon siili ilman piikkejään. Epävarma, puollustuskyvytön, täysin epätäydellinen ja hukassa oleva siili, jolta on viety se, millä siilit pärjää elämässä.

Oot näyttäny mulle mitä tosi rakkaus on ja sun kanssas oon oppinu, että koti ei aina ole kämppä missä asua, vaan koti voi olla siellä missä on toinen ihminen, joka omistaa sun sydämen. Mä haluan nauraa, itkee, iloita, vihata, väsyä ja kinata sun kanssas siitä mihkä kauppaa mennää koko mun loppu elämäni. Tiiän, että mun tielleni ei voi tulla mitään mistä en selviäis sun kanssas.

Kiitos Esa, että tulit mun elämään. Kiitos siitä, että jäit. Kiitos, että voin luottaa siihen ettet ole menossa mihinkään mun viereltä. Kiitos, että oot mun piikit, millä selviän kaikesta. Ja kiitos siitä, että pelastit mut itseltäni.

Ystäväni tahdonvoima, ihanaa kun palasit!

Tänään oon heränny pirteenä kahdeksalta aamulla ja vieläpä migreenin jäljiltä. Laittautunut rauhassa, tanssinut Räkä sylissä ympäri meidän kaunista kotia ja selvinnyt hirmuisen ihmisvilinän läpi töihin ilman suurempaa paniikkia. Oon ollu kuusi tuntia töissä ja siihen päälle vielä top-paikkani yrittäjien kanssa pari tuntia teellä. Kun pääsin kotiin jaksoin siivota ja järjestellä kotia huomenna saapuvaa pikkuista yökylävierasta varten. Suoriuduin tänään päivästäni niin kuin mieleltään terve ihminen enkä ole loppuun asti uupunut ihmiskuori. Monelle tämä kaikki on jokapäiväistä, ei mitään sen suurempaa eikä ihmeellisempää. Mutta miulle ja muille mielenterveyskuntoutujille tälläinen päivä on suuri saavutus.

Edellinen työssäoppiminen meni ihan päin helvettiä ja tääkin työssäoppiminen oli piirun päässä samasta tuomiosta, mutta mie sain paikan jossa uskon selviiväni ja siitä oon äärettömän kiitollinen. Viimesellä teoriaviikolla miun tahdonvoimani heräsi horroksestaan viimeinkin. Olin väsyny ja mietin luovuttamista. Nyt kiitän itseäni siitä, että pakotin itteni jaksamaan. Oon myös kiitollinen miun kouluryhmälleni tuesta johon oon saanu luottaa kohta jo vuoden päivät. Äsken meidän teehetken aikana kuulin hieman ehkä miun korvaan karmivan, mutta toisaalta ajatuksia herättävän ja kaunistelemattoman lauseen jota tulen varmasti jatkossa käyttämään luovuttamisen partaalla olevaa itseäni vastaan, "pakko on hyvä motivaatio". Pakon edessä ihminen kykenee uskomattomiin suorituksiin, äidit nostaa autoja lastensa päältä ja mie suoriudun arjesta hengissä. 

Huomenna on edessä normaalia lyhyempi työpäivä, sillä äiti ja Ponku tulee Jyväskylään ja viiää Ponku Esan kanssa Paviljonkiin TubeTourille ihmettelemään tubettajia. Pikkurinsessa jää meille yökyläilemään pitkästä aikaa ja Esa on luvannut viihdyttää rinsessaa illan ja laittaa nukkumaan niin mie pääsen äitykän kanssa pikkusen viettämään iltaan. Toivon todella, että jaksan olla Ronjan kanssa, herätä aamulla aikasin laittamaan spessuaamupalaa ja kattomaan lastenohjelmia, sen on miun pikkunen tinttarani ansainnu.

Eikä oo enää montaa viikkoa niin mie monen vuoden epätoivosen räpiköimisen jälkeen valmistun. Miun kouluni kesti vaan vuoden, mutta miulle se on suuri juttu. En saa minkäälaista lakkia päähäni, hienoja valmistujaisia missä pidetään puheita siitä kuinka oon ollu sinnikäs ja blaa blaa, mutta se ei haittaa. Oon ylittäny itteni jo tässä vaiheessa moneen kertaan. Edessä on kolme näyttöä, kolme näyttösuunnitelmahelvettiä ja siinä samalla tietysti työssäoppiminen mistä olen päättänyt selvitä paremmin kuin mistään aikaisemmista. Eniten kuitenkin pelkään arkea, se on tekniikkalaji missä oon ihan sysipaska suoraan sanottuna, mutta oon jo pikku askelin köpötellyt haistelemaan tuota viikottain toistuvaa härdelliä (eli arkea) enkä oo yhtään niin karvat pystyssä kun oon kuvitellut.

Ehkä musta vielä joskus tulee se mallikansalainen joka herää viikonloppusinkin viimeistään kymmeneltä ja pystyy syömään viikosta toiseen tylsää arkiruokaa. Ehkä mie vielä pystyn olemaan 6 päivää viikossa 8 tuntia töissä ja pitämään kodin järjestyksessä. Matka siihen kaikkeen on vielä pitkä, mutta en pelkää epäonnistua päästäkseni sinne asti, missä loma on oikeasti ansaittua.

Harha-askelien kautta takaisin meidän yhteiselle polulle ja nyt itken rakkaudesta.

Kirjoitettu 28.10

Me kuljettiin hetki eri poluilla, tutustuttiin uusiin ihmisiin ja tajuttiin, ettei siinä ollut mitään järkeä. Minun uusi ihmiseni ei ollutkaan sellainen kuin ajattelin ja toivoin, enkä mie ollut sellainen kuin hän halusi. En kelvannut itkuisena ja rikkinäisenä, olin itsestäänselvyys ja vaan yks helvetin koriste. Ei kiitos. Lisätkäämme tähän yhtälöön vielä agressiivisuus. Esa sanoi monta kertaa, ettei tämä uusi ihminen kohtele minua niin kuin tärkeää ihmistä pitäisi ja niin sanoi miun ystävätkin. Oli tässä uudessa ihmisessä paljon hyvääkin, mutta liian paljon sellaisia puolia mitä en hyväksy keneltäkään.

Viime sunnuntaina romahdin. Itkin omaa typeryyttäni. Minkä helvetin takia erosin ihmisestä kuka ei ole ikinä halunnut minulle mitään muuta kuin hyvää, tullakseni kohdelluksi huonosti. Vihasin itseäni. Omaa typeryyttäni. Halusin vain, että kaikki olisi taas niin kuin ennen. Käytiin Esan kanssa keskustelu siitä, että erottiinko me oikeasti missään vaiheessa. No, ei erottu. Katsottiin vierestä kun toinen oli uuden ihmisen kanssa, toivoen että hän on nyt onnellinen sen uuden kanssa, tietäen ettei voitaisi elää ilman toisiamme. Puhuttiin pitkään, itkettiin ja mie pyytelin anteeksi. Lopulta sain nukahtaa meidän yhteiseen sänkyyn, tuttuun kainaloon tietäen, että vieressäni on nyt taas ihminen, joka tekisi mitä vain takiani. Tän koko tunnemyrsky paskan jälkeen arvostan Esan kiltteyttä suunnattoman paljon enemmän. Arvostan jokaista viestiä, kysymystä "onhan kaikki hyvin?" ja sitä tunnetta, että tiedän olevani rakastettu juuri tälläisenä.

Eilen Esa vei miut pois kotoa kaupungille, koska se tietää ettei miulle tee hyvää olla pitkää aikaa pois ihmistenilmoilta, sillä kotoa lähteminen muuttuu joka päivä hankalammaksi. Torin kohalla herra aukaisi suunsa "tiedä se, että teen kaiken sen etee, että sulla on hyvä olla. Mä en ole onnellinen jos sä et ole" Olin hyvin hämmentyny jo tästä. Illalla tämä sai jatkoa. Esa nousi mun vierestä, piti kädestä, katsoi syvälle miun hämmentyneisiin silmiin ja sanoi "Mä rakastan sua aina, annoin sun lähteä vaan sen takia, että olisit onnellisempi (liitä joku keksitty miehen nimi) kanssa. Mä en olis koskaa halunnu olla sun entinen. Haluun, ettei sun tarvii itkeä sen takia, että suhun sattuu. Silloin ku sulla on paha olla ja itket ja kerrot, että haluaisit kuolla ettei sattuis enää. Sen jälkeen kun mä saan sut hymyilemään, en osaa ees sanoa kuinka hyvältä se tuntuu. Tiedä se, etten katoa tästä ikinä mihinkää, me selvitään yhdessä kaikesta, mä lupaan tehdä sut ehjäksi ja lupaan opettaa sut lentämään taas, koska mä rakastan sua" Hetken kuunneltuani pillahin itkuun eikä se itku loppunu ihan heti. Oon muutaman kerran itkeny onnesta, mutta en oo koskaa aikasemmin itkeny rakkaudesta. Tämän jälkeen Esa yritti kertoa miksi rakastaa mua. Tultiin siihen lopputulokseen, ettei toisen ihmisen rakastamiseen voi kertoa yhtä syytä. Sitten Esa kertoi 35 asiaa, minkä takia rakastaa miua. Herran ei tarvinnu hirveesti päätään vaivata tai miettiä, niitä asioita vain tuli.

Me ollaan Esan kanssa selvitty jo kaikennäkösestä ja päätettiin selvitä tästäkin, sekä jokaisesta kuopasta mitä on vielä edessä tällä meijän yhteisellä polulla. Oon monesti lähteny juoksemaan ongelmiani karkuun, mutta Esan kohdalla en aijo enää luovuttaa. Vastoinkäymisethän vahvistaa, eikä meijän suhde oo ollu pelkkää vääntämistä. Esa on tuonu miun hullunkuriseen elämääni paljon rakkautta. Siinä missä mie oon äkkipikanen kiukkupussi Esa on rauhallinen ja tasanen. Kun meinaan vetää nollasta sataan sekunnissa Esa rauhottelee ja kysyy miulta, onko nyt hirveen järkevää vetää pienestä asiasta niin suurta hernettä nenään ku oon imasemassa. Ollaan tosi samanlaisia, mutta meissä on myös vahvoja vastakohtia. Elämä jatkuu ja me selvitään mistä vaan yhdessä. Jälleen kerran kiitos elämälle tuosta hölmöstä miehestä, joka ei luovuta miun suhteen.

♔ Minun pieni prinsessa ♔

Kahdeksan vuotta sitten maailmaan syntyi pieni tyttö ja mie olin haljeta onnesta. Muistan kun Veki-eno tuli hakemaan miua kotoonta kattomaan Ronjaa sairaalaan ja Veki meinas lähtee ajamaan Kouvolaan päin epähuomiossa. Kuunneltiin koko automatka intiaanimusiikkia.

Nyt Ponku on jo reipas tokaluokkalainen täynnä sisua ja "eiku mie ihan ite" -meininkiä. Nään tuosta jääräpäisestä skidistä vahvan heijastuksen itestäni ku olin pieni. Ronja jopa näyttää ihan samalta ku mie snadina. Vaikka meillä on eri isät, niin en oo ikinä pitäny Ponkua minään puolikkaana siskona. Oon ollu Ronjan elämässä alusta asti ja rakastanu sitä rasavilliä tinttaraa koko sydämestäni myös silloin ku koko muu maailma on vituttanu erittäin suuresti.

Silloin ku rämmin elämän suossa ja olin valmis luovuttamaan, niin mietin, että miltä miun kuolema Ronjasta tuntuis. Kaikille miulle olin valmis tekemään sen, äitille, iskälle, ystäville ja Kallelle, mut Ronjalle en tahtonu mitään niin hirveetä. Paljon on Ponku joutunu miun takiani kestämään. Kun olin masentunu ja kapinoiva teini korotin ääntäni aivan liian monta kertaa miun pienelle ja viattomalle siskolleni ja se millä miun osastojaksot ja käytös perusteltiin Ponkulle oli "siskolla on pää taas vähän kipee" koska migreenin Ronja ymmärs, silloin piti olla hissuksiin, koska miun piti saada nukkua.

Ronjan kanssa saa olla ihan niin lapsellinen ku vaan haluaa. Ponku on pieni lapsi ja lapset tunnetusti välittää ja rakastaa aidosti. Tempperamenttisen ja vilkkaan ulkokuoren alla Ronja on herkkä sekä tunteikas tenava, joka pelkää epäonnistumista. Ronjan luonne on todella samanlainen ku miun omani. Pienen siskoni huolia kuunnellessa huomaan usein, kuinka turhan päiväsistä asioista tulee itekki murehittua. Ollaan molemmat herkkiä, pelätään ja murehditaan paljon, mutta vaan eri asioita.

Muistan ku iskä kuoli ja Ronja ei itkeny, toisin ku minä. Ero oli siinä, että mie ajattelin itsekkäästi, toisin ku Ponku. Ronja ties iskän olleen kipee ja oli onnellinen, että iskä on nyt Taivaassa, eikä iskää enää ikinä tuu sattumaan. Kerren yritin juoda aamuteetä keittiössä ja pidättelin itkua, Ponku tuli miun luo, kiipes syllin, halas oikein kunnolla ja kysy "Sisko, onko siulla ikävä Arskaa?" vastasin myöntävästi ja pikkuprinsessa jatko "kato ulos ja taivaalle, siun pitää ettii siun mielestä pehmeimmän näkönen pilvi ja siellä Arska istuu, ei se oo sen kauempana ja nyt me voidaa vilkuttaa Arskalle... Voitasko nyt vaik tehä palapelejä?" Totuus tulee lapsen suusta ja miun mielestä se on totta. Ronjan "lapsen usko" tarttui myös minuun ja se helpotti suuresti oloa. En tiiä, kuinka vahvasti Ronja uskoo Jumalaan, mutta Joulupukkiin neiti uskoo ja tosi vahvasti uskookin. Joku Ponkun kaveri oli kertonut tälle, ettei Joulupukkia oo olemassa ja perustellut väitteensä ihan oikein, mutta Ronja haluaa uskoa Joulupukkiin. Kyllä noin vanha lapsi osaa jo sen verran hahmottaa mikä on todellista ja mikä ei, mutta Ronja uskoo, koska hän haluaa. Se on miun mielestä ihan tosi hellyyttävää. Kyllä joulut oli paljon parempia, semmosia taijanomasia ku usko vielä pukkiin.

Äiti ei ihan aina ymmärrä pienen siskoni tempauksia, mutta mie ymmärrän. Ponku näkee asiat samalla tavalla ku mie saman ikäsenä. Ymmärrän Ronjan hassuja pelkoja ja pieni muotoisia mielenosoituksia, niinpä toimin välillä välikätenä äitin ja Ronjan välillä. Selitän äitille miksi Ronja teki näin ja Ronjalle miksi äiti suuttu tai vastaavaa. En oo mikään pieni lapsi enää, enkä oo oikee mikää aikuinen tai ainakaan en oo kenenkää äiti, niin pystyn hyppäämään vähä molempien popoihi kattelemaa asian laitaa.

Jos se olis minusta kiinni Ronjan ei ikinä tarvis käydä samaa helvettiä läpi minkä mie kävin. Yritän parhaani mukaan opettaa Ronjalle, että epäonnistumiset kuuluu elämään, eikä ne haittaa mitään. Opetin viime talvena tuota itsepäistä rinsessani lumilautailemaan. Ponkulla tuli itku heti kun hää kaatu laudallaan. Sitte pieni lumilauta lenteli pitkin rinteitä ja Ponku soimasi itseään ja hoki, ettei tule ikinä oppimaan laskemaan laudalla. Yhden pitkän rinteen jälkeen neiti kuitenki oppi. Monta kertaa selitin Ronjalle, ettei sillä oo mitään helvetin väliä kuinka monta kertaa kaatuu, vaan sillä kuinka monta kertaa nousee ylös. Pikku hiljaa esiin tuli kuuluisa suomalainen sisu ja Ponku päätti oppia. Hikipäässä neiti taiteilija lautansa kanssa, enkä rinteen lopun lähestyessä ehtiny edes kissaa sanomaan kun pikkuinen salaman nopeesti kampes itsensä ylös kaatuamisen jälkeen. Ronja kuunteli miun jokaisen neuvon, oli armollinen itselleen ja yksinkertaisuudessaan luotti itseensä sekä taitoihinsa. Toisella lasku kerralla tihrustin itkua rinteessä, pidin Ponkua sylissä ja kerroin, kuinka ylpeä oon siitä.

En oo ollu maailman paras isosisko ikinä, oon kohdellu liian usein Ronjaa samallalailla kun iskä minua pienenä, vaikka tiedän kuinka paljon se satuttaa. Vaikka en olis aina ansainnu sitä, Ronja on rakastanu miua ja piristäny. Minulla on maailman ihanin, viisain ja sisukkain pikkusisko, keneltä oon oppinu kullan arvoisia asioita!

Sekavuuden eufoorinen muunnelma.

Miun elämä on tällä hetkellä hyvin omistuista. Olis miljoona koulutehtävää joiden deadline lähenee joka helvetin sekuntti. Ens viikon perjantaina alkaa rapeen viikon työrupeama mihin sisältyy tuote-esittely miun koulu ryhmälleni ja heti perään toinen spessupäivä. On monta asiaa mitä pitäis tehä, mutta on jotenkii armollisen vetämätön olo. Haluun pienen hetken hengittää ja punnita asioita päässäni.

Ero sattuu ja loukkaa aina väittää ihmiset. En vielä osaa sanoa onko miulla paha olo tän eron takia vai ei. Oon hämmentyny, onnellinen, väsynyt, toiveikas, pelokas ja hyvin epävarma siitä miten elämä tulee tästä eteenpäin järjestymään. Oon pysyny kaikesta huolimatta yllättävän positiivisena ja keksiny lohduttavia ajatuksia jos oon meinannu vaipua synkkiin vesiin.

Edelleenki ku katon Esaa nään kauniin ihmisen, kenen kanssa kuljin opettavan tien. En mie pystyis tota ihmistä vihaamaan ikinä, vaikka Espi osaaki olla toisinaan helvetin raivostutta tapaus, mutta kukapa ei semmonen aina välillä olis. Esa on miulle tärkeä ja rakas, en edes halua kuvitella elämää ilman Esaa. En oo missään vaiheessa kuitenkaan katunu tätä ratkasua.

Elämässäni on nykyään uusi ihminen. Oikeestaa tapasin tämän ihmisen ensimmäisen kerran yli vuosi sitten, kun aloitin uudessa kokkiryhmässä opiskelun. Sydän alkoi jo tuolloin vetämään tuon ihmisen seuraan vahvasti. Pelästyin tilannetta, enkä pystynyt jatkamaan opiskelua uudessa ryhmässäni, vaikka kaikki tyypit ottivat miut avosylin vastaan ja heti osaksi porukkaa. Tämä uusi ihminen on järjestelmällinen, siisti ja muutenkin näiltä osin aivan erillainen kuin minä. Silti tän tyypin kanssa on helppo olla. Jaetaan monia yhteisiä mielenkiinnonkohteita, niistä suurimpana on rakkaus ruokaan. Vaikka miusta ei toistaiseksi oo tullu valmista kokkia, niin sydän vetää vahvasti keittiöön hifistelemään.

Oon yrittäny parhaani mukaan paljastaa tälle uudelle tyypille sieluni haavoja. Tiedän itse varsin hyvin, etten oo todellakaan mikään helppo ihminen. Oon monesta kohtaa rikki ja se mitä edelleen tarvitsen ollakseni ehjä on ymmärrys ja myötätunto. Oon kertonu, että tulee niitä päiviä kun en halua muuta kun itkeä ja olla luvan kanssa aivan totaalisen paskana. Kerroin, että saatan vaan ihan puskista alkaa itkeä kun tulee saatanallinen ikävä iskää. Olin hyvin yllättyny vastauksesta jonka sain kuulla "kato, mul on kaks olkapäätä, niitä vasten sä saat itkee. Sitte mä halaan sua ja saat kertoo isästäs lisää. Se ei haittaa jos itku tulee, mä otan sut syliin ja rutistan niin kovaa, että oot taas ehjä" Olin niin helpottunu. En tiedä mitään kamalampaa ku vuodattaa kyyneliä ja samalla vierellä on ihminen mikä vaan käskee olla hiljaa ja käydä takasin nukkumaan. Senkin oon kokenu ja se sattu enemmän ku yksin oleminen surun kanssa.

Eniten kiitollinen tälle uudelle tyypille oon siitä, että hän on saanu miut arvostamaan itteni enemmän. Miulla on hyvä olla pitkästä aikaa omassa nahassani. En vihaa peilikuvaani yhtää niin paljoa kun ennen. Tää ihminen on huomaavainen ja joka kerta kun lähdetään johonki hän muistuttaa siitä kuinka kaunis olen hänen silmissään miun ongelmoidessa vaatteita. Hän sanoo "daamn, sä oot taas niin kaunis" sitten mie hämmennyn ja yritän vastata "äöh, öö, hmm, ääk, sä oot homo" Mutta tää ihminen ymmärtää, etten osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan kun en oo niitä tottunu kuulemaan.

Rakkaus ei lopu, se muuttaa muotoaan.

Niin kaikki muuttui, pienin askelin. Lopulta sängyssä nukkuva mies ei olekkaan miun avopuoliso vaan kämppis ja paras ystävä. Me jaetaan yhteinen koti, kissa, ilot ja surut, mutta emme elä toisiamme varten. Tultiin monen viikon hiljaisen pohdinnan jälkeen tulokseen, että meitä ei ole ainakaan tälläisinä luotu olemaan yhdessä.

"lupasin sua ikuisesti rakastaa,

 mutta en tiedä jaksanko sitä enää lunastaa"

Moni ihminen on jo ehtinyt ihmettelemään miten tälläinen järjestely tulee toimimaan, mutta meidän mielestä tää on se paras tapa erota. Ollaan läpi käyty sitä kaikkea missä mentiin metsään ja mikä toisessa on vituttanut ihan suunnattoman paljon. Esa on miun paras ystävä ja sama toisinpäin. Tiietään, että tarvitaan toisiamme antamaan ohjeita elämään. Ehkä mie en oo tavannu vielä miestä kenen kanssa osaisin olla aloillani. Me oltiin palapeli palasia mitkä sopi yhteen, mutta meijän palaset ei vaan muodostanu sellasta kuvaa ku olis pitäny. 

"Only know you love her, when you let her go"

Sovittiin, että käydään Kausalassa normaalisti. Esalla ei oo ollu kunnollista äiti-hahmoa ikinä ja Esa on alusta asti pitäny miun äiti omanaan, se kuulostaa oudolta, mutta niin se on menny. Me käydään yhessä kaupassa ja nauretaan kippurassa. Lupasin opettaa Esaa ottamaan itestää edustavia kuvia ja tehä tinder-profiilin sen kanssa. Ollaa pitkän aikaa oltu niin ku ystävät, niin tää päätöksen teko oli suht luonnollinen. Miulla on helpottunu olo, saan ihastua ilman syyllisyyttä ja voin kertoa siitä Esalle, sitte myö pohditaan yhessä asiaa.

"sä pidät musta huolta, hei pidä hetki huolta"

Tää kaikki voi kuulostaa ihan helvetin oudolta, mutta me ollaan tyytyväisiä tähän. Molemmat saa mennä ja tulla niin ku haluaa, olla kenen kanssa haluaa ja tehä mitä haluaa. Me astutaan niin pitkään yhessä kun jomman kumman pitää lähteä Jyväskylästä. Ollaan suunniteltu muuttoa isompaan kämppää missä on avokeittiö, koska se on miun unelma. Kyllä me välitetään toisistamme vielä ja ihan helvetisti välitetäänki, mutta me ei oltu oikeita toisillemme

Suru teki lähtöään.

Ajatukseni elämästä olivat hyvin erillaisia vuosia sitten. En tahtonut, enkä jaksanut yrittää. Pelkäsin epäonnistumista kuin kuolemantuomiota. En nähnyt tulevaisuudessani mitään, minkä takia olisin edes yrittänyt parantua. Hengittäminenkin oli vaikeaa. Olin varma, etten näkisi sitä päivää kun täytän 15 vuotta. Pääni oli täynnä synkkiä ajatuksia ja tahdoin vain lakata olemasta olemassa.

Vielä vuosi sitten miulla hirveä olla. En jaksanut käydä kaupassa. Pelkäsin ihmisiä. Ei ollut koulupaikkaa, eikä töitä. Olin täysin vailla määränpäätä tai suunnitelmaa elämäni suunnan suhteen.

Eilen päättyi ensimmäinen työssäoppimiseni. Top-jaksoa edeltävänä perjantaina miulla ei ollut edes työpaikkaa mihin mennä oppimaan. Sitten puhelin soi ja ryhmäläiseni ilmoitti, että oli löytänyt miulla top-paikan. Aloitin jaksoni pelkoa täynnä. Olin yksin tiskin takana ihmisvilinän keskellä. Meinasin heti alkuunsa luovuttaa, mutta miun pomo ei antanut siihen lupaa. Hän tsemppasi ja antoi ohjeita millä jaksaa. Kymmenen viikon aikana kasvoi kiinni top-paikkaani ja viimeisetkin ihmispelon rippeet irtosivat minusta. Sain kehuja asiakkailta ja mielettömästi voimaa sekä uusia näkökulmia elämästä.

Työavaimet ovat edelleen minulla ja duunivaatteet odottavat pesua. Menen huomenna takaisin tiskin taakse palkallisena. Saan nauttia ihanien asiakkaiden seurasta jatksossa niin monena lauantaina kuin vain tahdon ja jaksan. Luulin, etten jaksaisi olla töissä, mutta mie jaksoin. Opin rakastamaan asiakaspalvelua jälleen, kiitos asiakkaiden jotka antoivat heti palautetta miun tekemisestä.

Opin paljon elämästä pomoltani, joka jaksoi kannustaa ja auttaa vilpittömästi. Hän auttoi enemmän minua kuin kukaan psykologi tai vastaava ja aivan omasta tahdostaan sekä halustaan. Elämä on ihmeellisempää ja monimuotoisempaa kuin olen ikinä osannut edes kuvitella. Olen kertonut virheistäni pomolleni, mutta kertaakaan hän ei ole tuominnut, vaan opettanut näkemään ne positiiviset asiat jokaisesta töppöyksestäni.

Minulla on koulupaikka ja ihana ryhmä, sekä työ mitä rakastan. Esakin sai töitä. Elämä on järjestyksessä, enää meijän ei tarvii stressata rahasta. Vapaa-aikaa ei enää ole kuin rippeet siitä mitä oli ennen, mutta nykyään voin hyvillä mielin ja ansaitusti löhötä, kun siihen on aikaa.


Olen oppinut olemaan onnellinen ja kiitollinen pienistäkin asioista. Negatiivinen suhtautuminen elämään ja pikkuruisiin asioihin on poistunut minusta kokonaan. Arki on tehnyt paluun ja elämäni on kokonaisempaa ja normaalimpaa kuin ikinä ennen.

Elämä on ottanut miulta paljon pois, mutta nyt se alkaa antaa ottamaansa takaisin hieman eri muodoissa. En ole enää katkera mistää ikävästä, minkä läpi olen SAANUT mennä läpi. Ajatusmaailmani on kokenut totaalisen muodonmuutoksen. Enää en valitse masennusta, tästä edespäin minä valitsen onnellisuuden sekä kiitollisuuden, koska ne tekevät ihmiselle pelkää hyvää!

Teetä ja sympatiaa!

Flunssainen rontti päätti jutella iteksee, koska tylsyys ja päähän tulvi ajatuksia elämästä. Kuunnelkaa ja pohtikaa itekki jos jottain mietittävää tulee ilmi.
ps. onneksi flunssa ei voi tarttua videon välityksellä :)

#Sekasin

Sekasin on Ylen kamppanja, jonka tarkotuksena on vähentää mielenterveysongelmista kärsivien häpeää omaa sairauttaa/sairauksiaan kohtaan. 

Jätetään hölmöt ennakkoluulot historiaan ja puhutaan asioista avoimesti!

Miekin oon sekasin, enkä oo koskaan hävenny miun mielenterveysongelmiani. Todella moni kuitenkin pelkää puhua ongelmistaan. Enkä ihmettele yhtään, että miksi näin. Oon kohdannu paljon ennakkoluuloja ja eriarvoista kohtelua sairauksieni takia. Mielenterveysongelmat ei ole sitä, että ihminen on hullu. Onhan se ny paljo helpompi ymmärtää ihmisen kipuja jos sillä on käsi paketissa tai jotain muuta fyysistä minkä voi konkreettisesti nähä. Toivon sydämeni pohjasta, että mitä enemmän näistä jutuista puhutaan niin sitä luonnollisemmaks mielenterveysongelmat muuttuu. Nyt kannan oman korteni kekoon, koska voin ja mullaki on pleikkari!

Palataampa ajassa taaksepäiten. Siihen aikaan kun olin ala-asteella. Mie olin se outolintu, kuka vaihto tutusta ja turvallisesta kyläkoulusta Kausala big cityn kouluun. Miun vanhemmat eros ku olin neljännellä luokalla. Enhä mie pieni ymmärtäny, mitä se semmonen eroominen tarkottaa. Siitä se kaikki paska sitte alkoki tursuamaa kohti pintaa. Muistan aina sen tunteen, ku ootin iskää Pajutien pihassa. Viikonloppu kamat oli pakattuna ja tiirailin, että koska iskä kaartaa autolla pihaan ja lähetää yhessä viettämää iskäviikonloppua. Miua oksetti, jännitti ja pelotti aivan helvetisti. En vieläkää tiiä miksi. Sama olo miulla oli joka aamu ku piti lähtee kouluu. Jos nyt pitäs joku syy tolle ololle arpoo ni lottoisin, että miun ihmiskammo alko puskee esii. Meni pari vuotta ja löysin keinon helpottaa pahaa oloo, viiltelyn. Eihän se mitää oikeesti auttanu, päinvastoin. Piti olla koko ajan tarkkana, ettei kukaan vaa nää mitä oon tehny itelleni. 

Kerran ku olin iskällä viikonloppuna miulle iski paniikki. Mietin vaa, että onko äiti kunnossa, onko äiti kotona, kenen kanssa äiti on, mitä jos jotain pahaa tapahtuu? Tahoin vaa äitin luo. Soitin äitille keskellä yötä itkien ja pyysin äitiä hakemaa miut pois iskältä. Faija oli tietty pettyny, mutta iskän katkerat puhee ei helpottanu miun oloa yhtää. Äiti tuli miut hakemaa, totta kai. Pian istuin äitin autossa mutustaen paahtoleipää minkä päällä oli kinkkua. Ikinä ei oo paahtis maistunu ni sairaan hyvältä. Äiti oli tosi jännittyny miten saan nukuttua sinä yönä, ei oltu menossa kotiin vaan Jarin luo Sahatielle. Olin käyny siel kerran tai pari aikasemmin. Mutta tuoho aikaa en osannu nukkua missää muualla ku kotona turvassa omassa sängyssä ja tutun tuoksusissa lakanoissa. Miulle oli Sahatiella peti valmiina sohvalla yläkerrassa. Se sohva oli pikkusen kalteva, ettei siitä voinu tippua, painautu vaan tiukasti selkänojaan. Petivaatteina toimi vaaleansininen pussilkana ja tyynyliina missä molemmissa oli formuloita. Ne petivaatteet oli kulahtaneet ja pehmeet. Äiti oli varma, että kipitän alakertaan välittömästi kertomaan, ettei uni tuu. Toisin kävi. Nukahin sekunneissa. Sahatie tuntu heti kodilta, siellä oli hyvä ja turvallinen olla, kaiken lisäks Jarilla oli karkkijemma ruokasalin piirongin laatikossa.

Yläasteella miun olo vaan paheni entisestää. Kouluun lähtö ei enää tuottanu oksetusoloa, mutta kaikki muu meni entistä enemmän päin helvettiä. Viiltely lisäänty ja aloin tyhjentämää lääkekappia kaikesta mahollisesta. Vedin sekasin vahvoja särkylääkkeitä, kolmiolääkkeitä ihan kaikkee mahollista mitä löysin. Enne suihkua kuumensin hiilihankoa takassa, jos sielä oli tulet. Kivun lisäämiseks menin palovammojeni kera saunaan ja laskin vielä suihkussa niin kuumaa vettä ku hanasta vaan tuli. Aloin tekemää suunnitelmia miten ja missä veisin iteltäni hengen. Tuohon aikaan saatoin tanssia junaradalla iltasin tai ennen koulua. Kuulokkeet korvissa, lääkehuuruissa tanssin ja leikin hengelläni. Ajattelin, että jos hyvin käy juna tulee ja mie jään alle, sitten oisin täydellinen pieni keiju ja päässy tästä paskasta maailmasta pois. Tapasin kuitenki uuden ihmisen, kelle kerroin ensimmäistä kertaa miun olosta. Hälle miun oli äärettömän helppo puhua. Oltii ihan lapsia, mutta se ystävä osas toimia. Tuo miun enkeli vei miut koulussa terveydenhoitajan puheille. En saanu sanaa suustani ja itkin. Enkeli miun vieressä kerto terkkarille kaiken mistä olin puhunu. Miulle varattiin aika koulupsykologille.

Päivä oli 7.2.2011, Odotin opettajan huoneen edessä hiukset takussa ja silmien eteen vedettynä. Olo oli kamala, pelotti, oksetti ja jännitti, taas kerran. Panikoimiseni keskeyty kun kuulin lempeän äänen sanovan "Moikka! Sä oot varmaan Marikki?" Tuijotin kaunista, ystävällisen näköstä naista, joka esitteli itsenä Kitaksi. Mentiin rehtorinkansliaan keskustelemaan. Kerroin suunnitelmistani, suhtautumisestani elämään ja miltä miusta tuntu. Tiivistetysti kerroin siis, että en halua elää, miuhu sattuu, vedän lääkkeitä, enkä usko että elämällä olis enää mitään annettavaa miulle. Kitta kysy miulta, että jos sovitaan uusi aika viikon päähän niin millä todennäkösyydellä oon silloin hengissä ja tuun paikalle. Olin hiljaa hetken, kyyneleet nuoli miun naamaa ja sopersin "enhän mä osaa ees sanoo oonko olemassa tänä iltana" Kitta kysyi antaisinko mie sille luvan soittaa konsultointipuhelun Lahden keskussairaalan nuorisopsykiatrian osastolle. Annoin luvan ja Kitta kaivo puhelimen taskustaa ja soitti. Sekuntti tuntu ikuisuudelta ja sain kuulla, että oon välittömässä psykiatrisen avun tarpeessa. " Ei kenenkää pidä jaksaa kun voimat on noin loppu, ei kenenkää tartte elää tollasen olon kanssa. Nyt pääset lepäämää ja sut hoidetaan kuntoo", Kitta sano vielä. Sitte se soitti iskälle, että tulis hakemaa miut koululta. Iskä tuli niin nopeesti ku pääs. Faija vei miut autoo istumaa ja kävi vielä kuuntelemassa mitä Kitalla oli sanottavaa. Kun faija tuli takasin autoo se itki, oli hetken hiljaa, halas minuu ja sano "voi miun pientä pumpulaa. Mutta me selvitää tästä, kohta kaikki on hyvin" Ajettiin terveyskeskuksee missä omalääkäri kirjotti lähetteen osastolle. Mentiin kotii ja iskä kerto äitille mikä tilanne on. Pakkassin laukun ja kävin nukkumaa. Aamulla lähettiin ajamaan kohti Lahtea. Koko automatkan mietin, mitä miua osastolla odottaa. En olis ikinä uskonu, että tuun ton reissun jälkee vierailemaa osastolla vielä kolme kertaa uudestaa.

Osastolla osotin mieltäni ja kapinoin. Tahdoin vaan sieltä pois ja helvetin äkkiä. Viikon jälkeen tajusin, että siinä kunnossa ku silloin olin minuu ei päästetä kotiin. Vaihtoehtoja oli kaks: joko sitoudun hoitooni ja yritän parantua TAI kerron asioita mitä hoitajat ja lääkärit haluu kuulla. Valitsin jälkinmäisen. Ai minkä takia? No siksi, että yksinkertasesti halusin vaan kuolla. Suhtautumiseni kuolemaan ja elämän loppumiseen oli tuolloin aika kieroutunu. Ihannoin kuolemaa. Se oli varma pääsy pois kaikesta pahasta. Se oli loppu, viimenen piste miun surulliseen tarinaan. Mietin miltä kuoleminen tuntuu, onko taivas olemassa, sattuuko se ja kaikkea mahollista. Suunnittelin myös omat hautajaiseni. Ketä sinne kutsutaan, mitkä virret soitetaan, kuka on pappina, mitä syödään ja no, aivan kaiken. Ihan vaan sen takia, että miun kuolema ei tuottas kenellekkään päänvaivaa. Ehkä oudoin toiveeni hautajaisteni suhteen oli se, että halusin saman papin kuka oli kastanu miut myös siunaamaan miut haudan lepoon. 

Meni viikko ja olin vapaa suljetulta. Jatkoin siitä mihin olin jääny. Itsemurhan suunnittelusta tuli kokopäivästä. Pian valitsin päivän, mikä kaiverettaisiin hautakiveeni eli 5.4.2011. Se oli melko tavallinen päivä, olin mörrimöykky itseni. Hiuspehko silmilläni ja kuulokkeet korvissa istun pulpetissa ranskan tunnilla lukiolla. En jaksanut edes ottaa kirjoja esille tai mitään muutakaan, sillä mitä väliä sillä enää olisi? Tuijotin kelloa ja odotin hetkeä kun miun pitää lähteä. Opettaja tulistui miulle, tuli repimään kuulokkeita korvistani jotka kiskoivat hiuksiani irti. Sisälläni liikahti jokin. Räjähdin. Nappasin repun selkääni ja tein lähtöä. Opettaja tuli perääni ja nappasi miusta kiinni, samalla riuhtoen kohti lukion rehtorin kansliaa. Iski jumalaton paniikki. Opettaja rutisti rannettani ja minua oksetti. Revin itseni kaikin voimin irti, taklasin opettajan vasten lukion käytävän tiiliseinää ja kohotin raivon vallassa nyrkkini lyödäkseni. Katsoin kuitenkin vihan palo silmissäni opettajaa ja totesin "sä oksettava halpa huora et oo edes pieksemisen arvonnen" Sylkäsin vielä opettajan jalkojen juureen ja poistuin rakennuksesta. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle siltaa soitin enkelille. Sanoin vain "hyvästi" ja jatkoin matkaani. Hymyilin ja itkin, kohta kaikki olisi ohi. Minun ei tarvisi enää ikinä itkeä, kokea mitään pahaa. Saavuin sillalle, tiputin reppuni kaiteen viereen, kiipesin kaiteen yli ja aloin hivuttautumaan raiteiden kohdalle. Rutistin kylmää metallikaidetta pakkasen raiskaamassa huhtikuisessa aamupäivässä viimeisillä voimillani. En katsonu alas, vaan hymyssä suin, itkien tuijotin taivaalle ja hyräilin ääneen "jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan. Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan. Milloinkaan ei hän hylkää, lastensa kanssa hän on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton" 

Pian kuitenkin kuulin ystävieni huudon. Junaa ei minkä alle minun piti hypätä, ei näkynyt missään. Enhän mie vois antaa miun tärkeinpien ihmisten näkevän kun putoan kadotukseen ja leviän raiteille. Kohmeisilla, pakkasen puremilla käsillä raahauduin kaiteen paremmalle puolelle. Tiputtauduin sillan kävelytielle reppuni viereen ja kaivoin mattoveitsen millä systemaattisesti piirsin lisää merkkejä olemassaolosta vasempaan ranteeseeni. Ystäväni juoksivat luokseni hysteerisinä. Rehtori tuli hieman perästä. Miun suojelusenkelini halasivat miua. Yksi sitoi huivin haavojeni päälle, toinen tempaisi mattoveitsen sillan kaiteen ylitse raivokkaasti, kolmas tuli nostamaan miut ylös märältä asfaltilta. Rehtori soitti iskälle ja faija oli paikalla minuuteissa. Samalla kun rehtori keskusteli iskän kanssa, miun suuri sydämisin enkeli halas minua ja juna kulki sillan ali. Tyynenä katsoin kelloani ja totesin junan olleen vain muutaman minuutin myöhässä. Iskä vei miut kotiin ja selvitti äitille tilannetta. Makasin mykkyrässä sängyssäni kietoutuneenä kodin tuoksuisiin Nalle Puh- lakanoihini. Olin tavallaan pettynyt. 

Seuraavana päivänä olin taas suljettujen ovien takana nuoriso psykalla, tällä kertaa Kuusaalla. Lääkitykseni pistettiin remonttiin. Kuusaalla miulla oli kaks lemppari hoitajaa, Mika ja Kimmo aka Kimbe. Kimmon ja miun ystävyys alkoi hieman takkuillen. Kimmo tuli töihin kun olin viettänyt osastolla muutaman päivän. Päivällisellä Kimbe tuli miun pöytääni istumaan. Tuijotin kalakeittoa lautasellani ja pyörittelin perunakuutioita edestakasin. Kimbe totesi, ettei keitto häviä lautaselta telepatialla. Hetkeäkään miettimättä kaadoin keittoni Kimben lautaselle ja vedet lasistani Kimben päähän ja poistuin tilanteesta ovet paukkuen huoneeseeni. Ilalla kun oli lääkkeiden jako, Kimbe oli lääkevastaava. Hän katsoi minua hymyillen, tarkasti dosetteni ja sanoi "sä oot ilmeisesti Marikki. Mä olen hoitaja Kimmo X. Lähettiin vissii vähä väärällä jalalla liikkeelle tossa aikasemmin" Väänsin paskan vitsin Kimben sukunimestä, hymyilin aitoa hymyä pitkästä aikaa ja nauroin. Meijän ystävyys oli tällä sinetöity. Uskouduin Kimmolle kaikesta ja Kimbestä tuli hoitaja kenen kanssa tahdoin käyttää ulkoiluni. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja nauroimme kaikelle. Kimmo ymmärsi ja osasi selittää kaiken minulle niin, että aloin pikku hiljaa tajuamaan elämän merkityksen. Kimbe ja Mika antoivat miun katsoa salkkareita ja Shout Parkkia hiljaisuuden jälkeen ja he myös säästivät miulle herkkuja välipala ylijäämistä. Eihän hoitajat saisi ketään potilasta kohdella eriarvoisesti, mutta nuo pienet teot saivat miut ymmärtämään, että miullakin on jotain arvoa.

Vietin Kuusalla noin kuukauden ja pääsin kotiin 4.5.2011. Elämä rullasi paremmin about puolvuotta. Sitten vauhti loppui kesken ja löysin itseni jälleen kerran osastolta Päksistä 11.11.2011. Hoitajat muistivat miut ja huomasivat, etten ollut niin pahassa kunnossa ku aikasemmin, mutta silti avuntarve oli huutava. Mietittiin ratkasuja osastokierteeni katkasemiseksi. Olin tottunut osastolla olemiseen ja tykkäsin olla siellä. Olisin päässyt kotiin jo monta viikkoa aikasemmin, mutta tuntui siltä, etten olisi valmis arkeen. Kaikki pelotti. Koulu, kotona oleminen, nukkuminen, sosiaalinen elämä, kaikki mahollinen. Kotiuduin lopulta 7.12 ja sovimme, että palaan takaisin suljetulle 27.2.2012 tutkimusjaksolle eli tutkarille. Tutkarin tarkoitus oli selvittää, mistä masennukseni on saanu alkunsa ja miten voin jatkossa välttää vajoamista pohjaan. Tein paljon töitä parantumiseni eteen, sitouduin hoitoon ja otin kaiken mahdollisen avun vastaan. Edistys oli huima. Tunsin oloni terveeksi. Hoidin peruskoulun loppuun, tein vuoden takaisia kokeita, nostin numeroitani ja päättötyöksi kirjoitin kirjan Harha-askelia, jossa kerroin tiestäni. Nyt unelmoin kirjan jatkamisesta ja vielä joskus julkaisen elämänkertani, toivoen, että minun kokemukseni mielenterveysongelmista auttaa jotain toista nuorta ylös elämän suosta.

Peruskoulun jälkeen lähdin Porvooseen opiskelemaan ravintolakokiksi. Asuin viikon asuntolassa ja nautin koulunkäynnistä joka solulla. Loistin attotuneilla ja keittiössä. Puolentoista vuoden jälkeen alämä alkoi rakoilla. Sinnittelin kuitenkin, koska tein sitä mitä halusin ja keittiössä häärääminen sai ajatukseni pois kaikesta pahasta. Pian kuitenkin maailmani pysähtyi, kun iskä sairastui. Mummo valoi viimeiseen asti toivoa. Suhtauduin kuitenkin hyvin varautuneesti tulevaisuuteen. Iskän tila romahti kuitenkin kesällä 2013. Syyslukukausi oli helvettiä. Mummo hoiti iskää kotona ja saattoi soittaa minulle parhainmillaan useaankin otteeseen päivässä kun ei saanut iskää rauhottumaan. Puhuin puhelimessa itkuisen, sairaan, nopesti dementoituneen isäni kanssa. Mummo oli edelleen varma, että iskä paranee, mutta minä olin jo luopunut toivosta. Koulu meni päin helvettiä. Sain kuitenkin työssäoppimispaikan tuttumme lounaskahvilasta. Siellä miun oli hyvä ja helppo olla. Puhuimme paljon elämästä pomoni kanssa ja sain uusia näkökulmia ongelmiini.

Pian oli jo vuosi 2014 ja iskän kunto huononi koko ajan. Päätin, että vanhat kuviot saivat riittää. Tahdoin pois niistä maisemista, missä olin läpi käynyt elämäni suurinta helvettiä. No, tuolloin en tiennyt, että paljon paskaa on vielä läpi käymättä. Hiihtolomalla olimme äitin, Jarin ja Ponkun kanssa Lapissa. Istuimme Ylläksellä kahvilassa ja totesin porukoille, että muutan Jyväskylään kesän jälkeen. Muistan aina kuinka äiti ja Jari nauroivat miulle päin näköä. Kuitenkin se sai miut vaan yrittämään kovemmin ja tekemään kaiken unelmani eteen. Näihin aikoihin iskä ei enää tunnistanut minua tai Kallea. Faija eli sitä aikaa kun oltiin ala-asteikäisi velipojan kanssa. Äitin ja mummon iskä kuitenkin tunnisti. Iskä oli itkuinen ja vihainen, kaiken huipuksi iskä näki omiaan. Kerran ukko tuijotti terveyskeskuksen takapihalle ja äiti kysy, mitä iskä mahtaa kahtelle, "nokun nuo äijät yrittää tota peräkärriä laittaa, mut ei siitä tuu hevonhelvettiä! Niitä pitäs mennä auttamaan", faija sammals. Todellisuudessa takapihalla ei ollut ketään tai mitään.

Ennen kuin huomasin oli huhtikuu. Sain sovittua haastattelun Jyväskylän ammattiopistoon koskien koulun vaihtoani. 19. huhtikuuta, ennen lähtöä Keski-Suomeen silitin iskän kuumeista poskea, rutistin iskän kuumaa kättä ja kerroin iskälle kuinka paljon rakastan, mutta nyt ei tarvisi enää jaksaa, nyt saa luovuttaa ja nukahtaa. Seuraavana päivänä ilta kuuden aikaan avasin auton oven Jyväskylän Kuokkalassa ja näin västäräkin. Vartin päästä olin Kuokkalan sillalla matkalla kohti Primusta, tulevaa kouluani kun puhelin soi. Puhelimen toisessa päässä oli äiti, joka kertoi, ettei iskä ole enää täällä. Kävelimme ystäväni kanssa Taulumäkeen ja takaisin paahtavassa helteessä, en sanonu sanaakaan. Tuosta päivästä alkoi surutyö, mikä jatkuu vielä tänäänkin. Hiljaa hyvä tulloo!

Päivä ennen vappua sain kuulla päässeeni sisään Jyväskylän ammattiopistoon. Sinä päivänä join itseni järkyttävään humalaan onnellisuuden ja pohjottoman surun värittämissä tunnetiloissa. Toukokuun alussa saatettiin iskä haudan lepoon. Ja toukokuun lopussa  saavutin täysi-ikäisyyden. Siitä se alamäki sitten alkoi pikku hiljaa taas. Raha mitä tilille tuli, sieltä myös katosi. Ryyppäsin ja rälläsin. Mitä enemmän olin humalassa sen vähemmän piti aatella kaikkea pahaa. Eihän se oikeesti mee sillee. Olin nuori ja tyhmä. En osannu elää, tänäänki vielä opettelen tätä elämistä. Heinäkuussa muutin Jyväskylään ja aloitin opintoni. Se ei menny niin ku piti. Ryvin masennuksessa pahemmin ku koskaan. Tilillä oli hurjasti euroja ja viikosta vietin yleensä viis päivää humalassa ja loput krapulassa. Elämässä ei oikeestaa ollu mitää järkevää sisältöä. Aikaa kului, rahat loppu ja olin enemmän kusessa ku koskaa aikasemmin.

Helmikuussa 2015 tapasin kuitenki ihmisen, joka muutti elämäni suunnan. Rauhotuin ja tein suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Olin kuitenki masentunut ja herkillä. Rakkaus korjasi joitakin säröjä, muttei kaikkia. Kesällä etittiin yhteinen koti Esan kanssa. Kesän jälkeen olin kuitenkin osastokunnossa, mutta päätin etten sinne enää mene. Koulun suhteen koitin yrittää uudestaan, mutta siitäkään ei mitään tullut. Rakensin uuden hoitosuhteen avopuolelle, missä käyn vielä nykyäänkin. Viime vuosi oli rakempi kuin mikään aikaisemmista. Marraskuussa en uskaltanut käydä kaupassakaan yksin. Ihmiset ällötti oikein huolella. Minut erotettiin koulusta ja olin tyhjän päällä. Löysin kuitenkin aikuispuolelta myynnin ammattitutkinnon. Aloin pienin askelin hoitamaan itseäni kuntoon, heräämään aikaisin, käymään kaupassa yksin ja pitämään huolta kodista. Marraskuun lopussa meille tuli maailman ihanin kissavauva, jonka voimalla jaksoin entistä paremmin. Joulukuussa uskalsin jo laittaa hakemuksen aikuispuolelle.

Mitä miulle kuuluu tänään? Parempaa ku koskaa! Oon hoitanu kouluni paremmin ku kolmeen vuoteen. En nuku kokonaisia päiviä. Oon toiveikas tulevaisuuden suhteen. Rakastan elämää. En ajattele itsemurhaa ollenkaan, veitsetki on pysy pölkyssään jo pitkän aikaa. Miulla on ihana luokka ja kouluun on kiva mennä. Oon kasvanu ihmisenä, oon paljo vahvempi nykyään. Vaikka itkenki jos hajotan miun lemppari kulhon, mut seki vaa sen takia, että syön kaiken kulhosta. Voin onnellisena ja innokkaana kertoa mummolle, että elämä on nykyään hyvää. Koulussa kaikki opetettu ja päähän hämmentävän hyvin. Nauran ja hymyilen joka päivä. Itken ikävääni yhä harvemmin. Alan olla jo erittäin sujut sen asian suhteen, ettei iskä enää elä.
Viikonloppuna käytiin miun lapsuuden maisemissa ja sain näyttää Esalle mitä hiekkateitä oon lapsena kirmannu. Miun suonissa virtaa puhdas onnellisuus. Ennen kaikkea tiedän selviinäni nyt mistä vaan. Elämä ei voi eteeni tuoda enää mitään mikä miut pysäyttäis. Parin vuoden päästä saan käteeni terveenpaperit ja tässä kesän aikana pääsen alottamaan psykoterapian.



Elämästä nauttien ja maailmaa kiittäen uudesta mahdollisuudesta,
-Marikki

"Lapsuusmaisemiin, nuoruuden haaveisiin minun mieleni nukahtaa. 
Marjapelloille, rantapoluille jätän huoleni. 
Tämän kaiken jälkeen on huominen kevyempi elää ja 

muistot helpompia kantaa mukana"